»Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa ja puhalsi häneen henkensä!» Nämä ovat kaksi tapahtumaa: luominen ja elävöittäminen!
Molemmat tapahtumat olivat, kuten kaikki, tarkkaan voimassa olevien jumalallisten lakien alaisia. Mikään ei voi poikeata niiden puitteista. Mikään jumalallinen tahtoteko ei tule asettumaan näitä, itse jumalallista tahtoa kantavia, järkkymättömiä lakeja vastaan. Myös jokainen ilmestys ja lupaus tapahtuu suhteessa näihin lakeihin ja se pakostakin täyttyy näissä, ei muutoin!
Täten myös ihmiseksi tuleminen maan päällä oli valtavan luomakunnan edistysaskel, karkea-aineisuuden siirtyminen uuteen, ylevämpään vaiheeseen.
Ihmiseksi tulemisesta puhuminen edellyttää hienoaineisesta maailmasta tietämistä; sillä lihaa ja vertaa oleva ihminen on asetettu edistäväksi yhdyssiteeksi hienoaineisen ja karkea-aineisen luomakunnan osan väliin, kun taas hänen juurensa pysyvät henkisessä osassa.
»Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa!»
Tämä luominen oli pitkä kehityksen ketju, joka tapahtui tarkasti Jumalan itsensä luomakuntaan luomien lakien puitteissa. Korkeimman säätäminä nämä lait toimivat lujasti ja järkkymättömästi Hänen tahtonsa täyttymisessä täydellisyyttä kohden, itsetoimivasti kuin osana Hänestä.
Siten oli myös ihmisen luomisen laita, ihmisen, joka luotiin koko työn kruunuksi ja jossa kaikkien luomakuntaan asetettujen lajien tuli yhdistyä. Sen tähden karkea-aineisessa maailmassa, fyysisesti näkyvässä aineessa, muodostettiin vähitellen jatkuvan kehityksen kuluessa se malja, johon voitiin inkarnoida kuolematon kipinä henkisestä maailmasta.
Jatkuvasti eteenpäin kehittyvä muotoutuminen synnytti aikaa myöten korkeimmalle kehittyneen eläimen, joka ajattelevana käytti jo erilaisia apuvälineitä hankkiakseen elantonsa ja puolustaakseen itseään. Voimme nykyisinkin havaita eläinlajeja, jotka käyttävät erityisiä apuvälineitä ravintonsa hankkimiseen ja säilyttämiseen ja jotka osoittavat usein hämmästyttävää oveluutta puolustautuessaan.
Äsken mainittuja korkeimmalle kehittyneitä eläimiä, jotka tapahtuneissa maailmanmullistuksissa otettiin pois, nimitetään nykyisin nimellä »alkuihmiset». On kuitenkin suuri erehdys nimittää niitä ihmisten esi-isiksi! Samalla oikeudella voisi lehmiä nimittää ihmiskunnan »osaäideiksi», koska useimmat lapset tarvitsevat elämänsä ensi kuukausina lehmien maitoa kehonsa rakentumiseen ja pysyvät niiden ansiosta elinkykyisinä ja kasvavat.
Jalolla ja ajattelevalla eläimellä, »alkuihmisellä», ei ole paljon enempää tekemistä todellisen ihmisen kanssa, sillä ihmisen karkea-aineinen ruumis ei ole mitään muuta kuin välttämätön apuväline, jota hän tarvitsee voidakseen toimia joka suuntaan karkea-aineisessa maailmassa ja tehdäkseen itsensä ymmärretyksi.
Väitteellä, että ihminen polveutuisi apinasta, heitetään kirjaimellisesti »lapsi pesuveden mukana»! Siinä mennään aivan liian pitkälle. Osatapahtuma korotetaan ainoaksi täydeksi tosiasiaksi. Pääasia puuttuu!
Väite osuisi oikeaan, jos ihmisen ruumis tosiasiassa olisi »ihminen». Kuitenkin karkea-aineinen ruumis on vain hänen vaatetuksensa, jonka hän riisuu yltään heti palatessaan takaisin hienoaineisuuteen.
Miten siis tapahtui ensimmäinen ihmiseksi tuleminen?
Kun karkea-aineinen maailma oli saavuttanut kohokohtansa täydellisimmässä eläimessä, oli edelleen kehittymistä varten tultava muutos, ettei tapahtuisi pysähtymistä, josta voisi tulla taantumisen vaara. Ja tämä muutos oli suunniteltu ja tapahtui:
Hienoaineis-henkinen ihminen oli lähtenyt hengen kipinänä ja laskeutunut alas hienoaineisen maailman läpi siinä kaikkea kohottaen. Hän seisoi sillä hetkellä hienoaineisuuden rajalla, kun karkea-aineinen maallinen ruumis oli saavuttanut kehityksessään nousten kohokohdan ja hän oli valmis liittymään karkea-aineisuuteen edistääkseen ja kohottakseen sitä.
Sillä aikaa kun malja oli kypsynyt karkea-aineisuudessa, oli sielu kehittynyt hienoaineisuudessa niin pitkälle, että sillä oli riittävästi voimaa säilyttää itsenäisyytensä astuessaan sisään karkea-aineiseen ruumiiseen.
Näiden kanden toisiinsa liittyminen merkitsi siis karkea-aineisen maailmanläheisempää yhdistymistä hienoaineiseen maailmaan ylös henkisyyteen asti. Vasta tämä tapahtuma oli ihmisen syntyminen!
Itse siittäminen on vielä tänäänkin ihmisten kesken pelkkä eläimellinen akti. Korkeammilla tai alemmilla tunteilla ei ole mitään tekemistä itse aktin kanssa, mutta niistä syntyy henkisiä seurauksia, joiden vaikutuksilla tulee olemaan suuri merkitys ehdottoman samanlaatuisuuden vetovoiman johdosta.
Pelkästään eläimellistä laatua on myös ruumiin kehittyminen raskauden-tilan puoliväliin asti. Pelkästään eläimellinen ei ole varsinaisesti oikea ilmaisu, vaan haluan nimittää asiaa toistaiseksi pelkästään karkea-aineiseksi ja selvitellä sitä lähemmin vasta myöhemmissä esitelmissä.
Raskaudentilan puolivälissä, tulevan ihmisruumiin tietyllä kypsyydenasteella, inkarnoituu syntyväksi määrätty henki, joka siihen asti oleskelee paljon tulevan äidin läheisyydessä. Hengen liittyminen aiheuttaa pienen, kehittyvän karkea-aineisen ruumiin ensimmäiset nykäykset, siis lapsen ensimmäiset liikkeet.
Tällöin syntyy myös raskaana olevan naisen omalaatuinen, autuaallinen tunne. Tästä hetkestä lähtien hän tulee intuitiivisesti tietoiseksi toisen hengen läheisyydestä itsessään ja hän tuntee sen läsnäolon. Myös hänen omat sisäiset tunteensa tulevat olemaan hänessä asuvan uuden, toisen hengen laadun mukaisia.
Tälläinen on jokainen ihmiseksi tulemisen tapahtuma. Nyt kuitenkin takaisin ensimmäiseen ihmiseksi tulemiseen.
Oli siis tullut suuri käännekohta luomakunnan kehityksessä: toisella puolella karkea-aineisessa maailmassa oli korkeimmalle kehittynyt eläin, jonka oli määrä luovuttaa karkea-aineinen ruumis maljaksi tulevalle ihmiselle, toisella puolella hienoaineisessa maailmassa oli kehittynyt ihmissielu, joka kiihkeästi odotti liittymistä karkea-aineiseen maljaan lisätäkseen siten kaiken karkea-aineisuuden henkevöitymisen edistymistä.
Kun nyt oli käsillä siittämisakti näiden korkeimmalle kehittyneiden eläinten jaloimman parin kesken, ei inkarnaation hetkellä inkarnoitunutkaan eläinsielu kuten siihen asti, vaan sen tilalla sitä varten valmiina ollut ihmissielu, joka kantoi kuolematonta hengen kipinää itsessään. Hienoaineiset ihmissielut etupäässä positiivisesti kehittyneine kykyineen inkarnoituivat samanlaatuisuutta vastaavasti miespuolisiin eläinruumiisiin; toiset taas etupäässä negatiivisine, herkempine kykyineen, inkarnoituivat laatuaan lähempänä oleviin naispuolisiin ruumiisiin.
Tämä ilmiö ei anna mitään tukea väitteelle, että ihminen, jonka todellinen alkuperä on henkisessä maailmassa, polveutuisi eläimestä nimeltä »alkuihminen». Tämä saattoi luovuttaa siihen vain karkea-aineisen siirtymisruumiin. Nykyisin ei edes kovimpien materialistien mieleen juolahtaisi pitää itseään välittömästi eläimen sukua olevina. Kuitenkin on nyt kuten silloin olemassa läheinen ruumissukulaisuus, siis karkea-aineinen samanlaatuisuus, kun taas todellinen »elävä» ihminen, siis ihmisen varsinainen henkinen »minä» ei ole millään lailla samanlainen kuin eläin eikä polveudu siitä.
Ensimmäisen maallisen ihmisen syntymän jälkeen oli tämä todellisuudessa yksin, vailla vanhempia, koska hän ei voinut tunnistaa vanhemmikseen eläimiä niiden korkeasta kehittyneisyydestä huolimatta eikä kyennyt olemaan missään yhteydessä niihin.
Hän ei tarvinnutkaan sitä, sillä hän oli kokonaan intuitioihminen ja eli sellaisena hienoaineisessa maailmassa, joka antoi hänelle kaikkea muuta täydentäviä arvoja.
Naisen lohkaiseminen ensimmäisestä ihmisestä oli hienoaineis-henkistä. Se ei tapahtunut karkea-aineis-maallisesti, sillä Raamatun ja vanhojen uskonnollisten kirjoitusten kuvauksetkin tarkoittavat etupäässä vain henkisiä ja hienoaineisia tapahtumia. Ihminen sellaisenaan oli yksin ja käytti siis kasvaessaan etupäässä karkeampia, kovempia tunteitaan elämisessään, minkä takia herkemmät tunteet työnnettiin yhä enemmän sivuun ja eristettiin, kunnes ne erkanivat kokonaan henkisen ihmisen herkempänä osana.
Tämä toinen osa siis inkarnoitiin toiseen ruumiiseen, ettei se jäisi tehottomaksi karkea-aineisuudessa, missä se oli ehdottomasti ensi sijassa kohoamiselle välttämätön. Tämä ruumis oli hienoutta vastaten naissukupuolta, kun taas karkeammat tunteet jäivät karkea-aineisesti vahvempaan mieheen. Tarkkaan hienoaineisen maailman lakeja vastaten, missä kaikki viipymättä muodostuu siten, että herkkä ja heikko ilmenee naisen, luja ja voimakas miehen muodossa.
Naisen pitäisi olla ja hän voisi todellisuudessa olla arvokkaampien henkisten ominaisuuksiensa johdosta täydellisempi kuin mies, jos hän vain olisi ponnistellut kirkastaakseen yhä enemmän harmonisiksi hänelle annettuja sisäisiä tunteita. Siten hänestä olisi tullut mahti, jonka olisi pitänyt vaikuttaa mullistavasti ja mitä suurimmassa määrin edistävästi koko karkea-aineisessa luomakunnassa.
Valitettavasti kuitenkin ensi sijassa juuri hän on epäonnistunut, koska hän antautui osakseen annettujen voimakkaiden intuitiivisten voimien leikkikaluksi, joita hän sen lisäksi vielä himmensi ja tahrasi tunteella ja mielikuvituksella.
Mikä syvä merkitys onkaan Raamatun kertomuksella maistelemisesta tiedon puusta! Miten nainen käärmeen yllyttämänä antoi miehelle omenan. Paremmin ei aineelisella vertauksella tapahtumaa voitu lainkaan ilmaista.
Omenan ojentaminen naisen taholta oli naiselle tietoiseksi tulemista omasta viehätysvoimastaan mieheen nähden ja sen harkittua hyväksi käyttämistä. Miehen taholta taas ottaminen ja syöminen oli hänen suostumistaan tähän, jolloin hänessä samalla heräsi halu ohjata naisen huomio vain itseensä siten, että hän alkoi tehdä itseään haluttavaksi kokoamalla aarteita ja omaksumalla moninaisia arvoja.
Näin alkoi järjen kasvattaminen sivuilmiöineen kuten voitonhimo, valhe, sorto, mihin ihmiset lopulta täysin alistuivat ja niin muodoin tekivät itsensä vapaaehtoisesti työkalunsa orjiksi.
Mutta järjen hallitessa, sille ominaisesti väistämättömänä seurauksena, he kahlehtivat itsensä myös lujasti paikkaan ja aikaan, ja menettivät siten kyvyn käsittää tai kokea mitään paikan ja ajan yläpuolella olevaa kuten kaikkea henkistä, hienoaineista.
Tämä oli täydellinen eroaminen varsinaisesta paratiisista ja hieno-aineisesta maailmasta, minkä he aiheuttivat itse itselleen; sillä väistämätöntä oli nyt, että he eivät voineet enää »ymmärtää» kaikkea hienoaineista, mikä ei tunne maallista paikka- eikä aikakäsitettä, koska heidän käsityskykynsä näköpiiri oli järjellä lujasti maalliseen sidottu ja siten ahtaaksi rajoittunut.
Siten tuli järki-ihmisille intuitio-ihmisten elämyksistä ja näkemyksistä kuten myös ymmärtämättä jääneistä perimätiedoista »satuja». Lukumäärältään yhä lisääntyvät materialistit, siis ihmiset, jotka kykenevät antamaan tunnustusta enää vain karkealle, maalliseen paikkaan ja aikaan sidotulle materialle, nauroivat viimein pilkallisesti idealisteille, joilta heidän paljon suuremman ja avaramman sisäisen elämänsä johdosta ei vielä oltu kokonaan suljettu tietä hienoaineiseen maailmaan. Materialistit soimasivat heitä uneksijoiksi, jollei narreiksi tai jopa petkuttajiksi.
Se kaikki oli pitkään kestänyttä kehittymisaikaa, joka käsitti miljoonia vuosia.
Tänään kuitenkin olemme vihdoin hyvin lähellä sitä hetkeä, jolloin luoma-kunnassa alkaa seuraava suuri kausi, joka on ehdotonta nousua, ja joka tuo tullessaan sen, minkä jo ensimmäisen kauden ihmiseksi tulemisen piti tuoda: henkistyneen täydellisen ihmisen syntymisen! Ihmisen, joka vaikuttaa edistävästi ja jalostavasti koko karkea-aineiseen luomakuntaan, kuten ihmisen varsinainen tarkoitus maan päällä onkin.
Sitten ei ole enää tilaa alas painavalle, vain maallisiin paikka- ja aikakäsitteisiin kahliutuneelle materialistille. Muukalaiseksi hän on jäävä kaikissa maissa, kodittomaksi. Hän kuivuu ja hajaantuu kuin vehnästä irtoavat akanat. Olkaa varuillanne, että teitä ei tässä erottelussa havaita liian keveiksi!