Ihmiset käyttävät silkkaa ajattelemattomuuttaan ja harkitsemattomuuttaan sanaa ”lapsenkaltainen” useimmiten väärin.
Ihmiset käsittäisivät sanan intuitiollaan oikein, mutta hengen velttous estää heitä perehtymästä asiaan intuition avulla. Jos sanaa taas ei ole käsittänyt kokonaisuudessaan, ei myöskään opi koskaan käyttämään sitä oikein.
Juuri lapsenkaltaisuus tarjoaa kuitenkin ihmisille tukevan sillan kohti korkeuksia, ihmishengen kypsymiskykyä ja luomakuntaan kuulumisen täydellistymistä. Luomakunta on Taivaallisen Isän koti, joka on auki ihmisten tulla… jos he ovat mukavia vieraita. Mukavat vieraat eivät aiheuta tuhoa heidän käyttöönsä armollisesti annetuissa tiloissa, joissa pöydät notkuvat aina.
Mutta kuinka kaukana onkaan ihminen hänelle välttämättömästä lapsenkaltaisuudesta!
Ilman sitä ihmisen henki ei voi kuitenkaan saavuttaa mitään. Lapsenkaltaisuus kuuluu henkeen, sillä henki on ja pysyy luomakunnan lapsena, vaikka olisikin saavuttanut täyden kypsyyden.
Luomakunnan lapsi! Siinä piilee asian ydin, sillä ihmisen on kehityttävä Jumalan lapseksi. Siinä onnistuminen riippuu yksinomaan siitä, millaisen tietoisuuden asteen hän on halukas omaksumaan vaelluksellaan karkea-tekoisessa maailmassa.
Halun rinnalla myös teon on oltava todellinen. Henkisillä tasoilla tahto on yhtä kuin teko. Tahto ja teko ovat siellä aina yhtä. Tämä pätee kuitenkin tosiaan vain henkisiin tasoihin, ei karkeatekoisuuteen. Mitä tiheämpi ja painavampi karkeatekoisuuden taso on, sitä etäämpänä teko on tahdosta.
Tiheyden hidastavan vaikutuksen todistaa karkeatekoisella tasolla jo kaiku. Eri tiheydet estävät kaiun kulkua eri tavoilla. Sen huomaa selvästi jo lyhyilläkin etäisyyksillä.
Jos ihminen pilkkoo puita tai lyö rakennushommissa nauloja lautaan, työkalun liikkeen voi nähdä selvästi, mutta äänen kaiku seuraa vasta sekuntien päästä. Ilmiö on niin selvä, että sen on varmasti jokainen joskus kokenut.
Samankaltainen, mutta vielä paljon vahvempi side on maan päällä ihmisen tahdon ja teon välillä. Hengessä tahto on yhtä kuin teko, mutta karkeatekoisuudessa tahdon näkyvään ilmaisemiseen tarvitaan vielä karkeatekoinen ruumis. Vain mielijohteesta ruumis toimii heti parin sekunnin kuluttua tahdon heräämisestä. Silloin etuaivojen hitaasti etenevä työ hypätään yli, vaikka sen tehtäviin kuuluu välittää tahdon vaikutus ruumiin toimintaan.
Oikeaa reittiä kulkeva matka kestää pidemmän aikaa. Joskus tahto muuttuu teoksi vain vähäisissä määrin tai ei lainkaan, koska tahto heikkenee pitkällä matkallaan tai järki pysäyttää sen pohdinnallaan.
Tässä yhteydessä haluaisin antaa vielä erään varsinaiseen aiheeseen kuulumattoman neuvon. Se koskee asiaa, jossa samankaltaisten asioiden vetovoiman laki selvästi vaikuttaa ihmisten toimiin, mutta sitä ei oteta huomioon.
Maalliset lait ovat ihmisjärjen muotoilemia, ja maallinen järki niitä myös käyttää. Sen tähden järjellä punnitut suunnitelmat, siis harkitut teot, rangaistaan luonteensa mukaisesti tiukemmin ja tuomitaan julmempina kuin mielijohteesta ja harkitsematta syntyneet teot. Jälkimmäisistä rangaistaan useimmissa tapauksissa lievemmin.
Ihmiset eivät huomaa, että tällä tosiseikalla on paljon yhteistä niiden ihmisten järkitoimien kanssa, jotka kumartavat järkeä kyselemättä. Se johtuu luonnonlaeista. Tämä on heistä täysin ymmärrettävää.
Mielijohteesta tehdystä teosta syytetään tietämättömyyden vuoksi suurelta osin henkistä tasoa. Lainlaatijat ja tuomarit eivät tiedä asiasta mitään, sillä heidän lähtökohtansa ovat aivan toiset ja yksinomaan järkiperäiset, mutta jos pohtii syvällisesti ja tuntee luomakunnan lakien toiminnan, kaikki näyttäytyy aivan toisessa valossa.
Kaikesta huolimatta Jumalan lait toimivat myös maallisten tuomioiden ja päätösten takana täysin itsestään, lainkaan ihmisten maallisista laeista ja käsitteistä piittaamatta. Ei kai kenellekään tolkun ihmiselle tule mieleenkään, että todellinen syyllisyys, ei vain ihmisten päälle leimaama, voisi ihmisjärjen saneleman rangaistuksen myötä olla myös Jumalan lakien edessä sovitettu?
Maallinen ja Jumalan oikeudenmukaisuus ovat jo vuosituhansia olleet käytännössä kaksi eri maailmaa. Ihmisen teot ja ajattelu ovat erottaneet ne, vaikka niiden pitäisi olla vain yksi maailma, jossa ovat olemassa vain Jumalan lait.
Maallinen rangaistus voi siis tuoda sovituksen vain, jos lait ja rangaistukset vastaavat täysin Jumalan luomakunnalle asettamia lakeja.
Mielijohteitakin on kahdenlaisia. Ensinnäkin niitä edellä kuvattuja, joita pitäisi oikeastaan nimittää impulsseiksi, ja sitten toisia, jotka syttyvät etuaivoissa – eivät hengessä – ja kuuluvat järjen valtapiiriin. Ne ovat harkitsemattomia, mutta eivät ansaitse samanlaisia lievennyksiä kuin impulssista syntyneet teot.
Näiden kahden oikeamielinen erottaminen onnistuu kuitenkin vain sellaisilta, jotka tuntevat kaikki Jumalan luomakuntaansa säätämät lait ja niiden vaikutukset. Vasta edessäpäin on sellainen aika, jolloin ihmisetkään eivät enää toimi mielivaltaisesti, koska ovat silloin henkisesti niin kypsiä, että heidän tekonsa ja ajatuksensa saavat heidät elämään Jumalan lakien mukaan.
Sivujuonteen tarkoitus oli ainoastaan herättää ajatuksia, eikä se liittynyt esitelmän varsinaiseen sisältöön.
Pantakoon merkille vain, että tahto ja teko ovat henkisellä tasolla yhtä, mutta karkeatekoisuudessa karkeatekoisuuden laji erottaa ne. Siksi jo Jeesuskin sanoi aikoinaan ihmisille: ”Henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” Liha, tässä tapauksessa siis karkeatekoinen ruumis, ei muuta teoksi kaikkea, mikä hengessä on jo tahto ja teko.
Jollei henki olisi liian veltto, se voisi myös maan päällä pakottaa tahtonsa muuttumaan aina karkeatekoiseksi teoksi. Velttoudestaan henki ei voi syyttää ruumista, sillä ruumis on annettu hengelle vain työkaluksi, ja hengen on opeteltava hallitsemaan työkaluaan voidakseen käyttää sitä oikein.
Henki on siis luomakunnan lapsi. Sen on myös oltava lapsenkaltainen, jos se tahtoo täyttää tarkoituksensa luomakunnassa. Järjen nostaminen korokkeelle sai hengen etääntymään lapsenkaltaisuudesta, sillä henki ei enää osannut ”ymmärtää” lapsenkaltaisuutta sellaisena kuin se todellisuudessa on. Sen myötä henki menetti otteen luomakunnasta, ja nyt luomakunnan on kohdeltava henkeä muukalaisena, häirikkönä ja tuholaisena pysyäkseen itse terveenä.
Ja niin on tapahtuva, että ihmiset kaivavat itse oman hautansa väärillä ajatuksillaan ja teoillaan. –
Kuinka erikoista onkaan, että jokainen, joka haluaa päästää joulun oikein kunnolla sydämeensä, joutuu ensin uppoutumaan lapsuusmuistoihin!
Sehän on selvääkin selvempi merkki siitä, että ihminen ei aikuisena pysty lainkaan elämään joulujuhlaa intuitiollaan. Se todistaa päivänselvästi, että hän on menettänyt jotakin, joka hänellä lapsena vielä oli! Miksi se ei herätä ihmisiä miettimään!
Jälleen hengen velttous estää ihmisiä pohtimasta asioita vakavasti. ”Tuo on lasten juttu”, he ajattelevat, ”eikä aikuisilla ole sellaiselle aikaa! Heidän täytyy ajatella vakavampia asioita!”
Vakavampia asioita! Niillä he tarkoittavat vain maallisen mammonan metsästystä, siis järjen työtä! Järki painaa nopeasti muistot taka-alalle, jotta ei menettäisi etulyöntiasemaansa, kun intuitiolle annetaan kerrankin sijaa!
Näissä näennäisen pienissä asioissa ihminen voisi nähdä ne suurimmat asiat, jos vain järki soisi sille aikaa, mutta järjellä on ohjakset käsissään, ja se käyttää kaiken oveluutensa pitääkseen ne itsellään. Tarkoitan, että ohjaksista ei taistele järki itse, vaan todellisuudessa se, mikä pitää järkeä työkalunaan ja mikä piiloutuu sen taakse, eli pimeys!
Pimeys ei halua ihmisen löytävän muistoista valoa. Henki janoaa löytää valon ja ammentaa siitä uutta voimaa, minkä huomaatte siitä, että muistot lapsuuden jouluista herättävät määrittelemättömän, melkein kipeän kaipuun, joka saa useimmat ihmiset hetkeksi herkistymään.
Herkistyminen olisi paras perusta heräämiselle, jos se vain hyödynnettäisiin heti ja kaikin voimin! Mutta valitettavasti aikuiset päätyvät vain haaveksimaan, ja nouseva voima menee hukkaan. Haaveksiessa tilaisuus menee ohi pääsemättä käyttöön ja olematta hyödyksi.
Jopa silloin kun ihmiseltä vierähtää muutama kyynel, hän häpeää sitä ja yrittää salata itkunsa. Hän yrittää ryhdistäytyä ihan ruumiillisesti suoristamalla selkänsä. Monesti siitä on aistittavissa tiedostamatonta uhmaa.
Miten paljon ihmisillä olisikaan siitä opittavaa. Ei ole sattumaa, että lapsuuden muistoihin nivoutuu hiljaista tuskaa. Ihminen vaistoaa tiedostamattaan, että on menettänyt jotakin; että on jäänyt tyhjä paikka. Kyky vaistota lapsen lailla puuttuu.
Olette kuitenkin varmasti huomanneet usein, miten suloisesti ja virkistävästi ihminen vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan, jos hänen silmänsä loistavat kuin lapsella.
Aikuinen ei saa unohtaa, että lapsenkaltaisuus ei ole sama asia kuin lapsellisuus. Te ette tiedäkään, miten lapsenkaltaisuus voi vaikuttaa ja mitä se ylipäätään on! Ja miksi Jeesus sanoi: ”Tulkaa lasten kaltaisiksi!”
Kun tutkitte, mitä lapsenkaltaisuus on, pitäkää mielessä, että lapsenkaltaisuus ei lainkaan liity lapsiin itseensä. Tiedätte varmasti itsekin lapsia, joilta puuttuu suloinen lapsenkaltaisuus! On siis myös lapsia, jotka eivät ole lapsenkaltaisia! Huonotapainen lapsi ei koskaan toimi lapsen lailla, ei myöskään huonosti kasvatettu!
Siitä seuraa yksiselitteisesti, että lapsenkaltaisuus ja lapsuus ovat kaksi erillistä asiaa.
Se, mitä maan päällä pidetään lapsenkaltaisuutena, on puhtauden vaikutuksen sivujuonne! Tarkoitan puhtautta korkeimmassa, ei maallisessa merkityksessään. Jumalaisen puhtauden loistossa elävä ihminen, joka antaa loistolle tilaa sisimmässään, saavuttaa samalla lapsenkaltaisuuden, olipa ihminen ikävuosiltaan lapsi tai jo aikuinen.
Lapsenkaltaisuus on sisäisen puhtauden tulos, toisin sanoen merkki siitä, että ihminen on antautunut puhtaudelle ja palvelee sitä. Nämähän ovat kaikki vain erilaisia asian ilmaisutapoja; tosiasiassa kaikki merkitsevät samaa.
Siispä vain puhdas lapsi tai aikuinen, joka vaalii sisällään puhtautta, voi olla lapsenkaltainen. Siksi lapsenkaltaisuus vaikuttaa virkistävästi ja elähdyttävästi ja herättää luottamusta!
Ja missä on todellinen puhtaus, sinne voi asettua myös tosi rakkaus, sillä Jumalan rakkaus toimii puhtauden säteen kautta. Puhtauden säde on tie, jota pitkin Jumalan rakkaus kulkee. Mitään muuta tietä se ei pystyisikään kulkemaan.
Joka ei ole ottanut sisimpäänsä puhtauden sädettä, hänen luokseen ei voi koskaan löytää myöskään Jumalan rakkauden säde!
Kun ihminen käänsi selkänsä valolle yksipuolisella järkiajattelullaan ja uhrasi kaiken, mikä häntä olisi voinut kohottaa, hän luopui lapsenkaltaisuudesta. Niin hän kahlitsi itsensä tuhansin ketjuin tähän maahan, siis karkeatekoisuuteen. Se pitää häntä otteessaan, kunnes hän vapauttaa itse itsensä. Se ei kuitenkaan onnistu maallisen kuoleman kautta, vaan ainoastaan heräämällä henkisesti.