Maailmankaikkeus! Kun ihminen käyttää sitä sanaa, hän lausuu sen usein miettimättä sen kummemmin, millainen tämä hänen mainitsemansa maailmankaikkeus oikeastaan on.
Monet hakevat mielessään tarkkaa kuvaa ja näkevät sielunsa silmin lukemattomia erinäköisiä ja -kokoisia taivaankappaleita aurinkokuntiin järjesteltyinä ja radoillaan kiertämässä. He tietävät, että näkyviin ilmestyy yhä uusia taivaankappaleita sitä mukaa kun tutkimuskeinot tarkentuvat ja laajentuvat. Keskivertoihminen tyytyy sitten sanaan ”ääretön” ja saa erheensä perusteella väärän käsityksen.
Maailmankaikkeus ei ole ääretön. Se on karkeatekoinen luomakunta, siis Luojan työ. Työ on muiden töiden lailla Luojan vieressä ja siten rajallinen.
Niin sanotut edistykselliset ylpeilevät usein ymmärryksellään, että Jumala on kaikkialla luomakunnassa, joka kukassa ja kivessä; että toimivat luonnonvoimat ovat Jumala – siis kaikki se tutkimaton, jonka voi tuntea muttei oikein käsittää: tauotta jylläävä alkuvoima, ikuisesti itsensä uudestaan keksivä voimanlähde, olennoton alkuvalo. Ihmiset luulevat itseään valtavan edistyksellisiksi vain, koska tietävät Jumalan olevan ikuista täydellisyyteen kehittymisen tavoittelua tukeva, kaiken läpäisevä ja kaikkialla läsnä oleva voima.
Se on kuitenkin vain tietyssä määrin oikein. Me kohtaamme luomakunnassa vain hänen tahtonsa ja sen kautta hänen henkensä, hänen voimansa. Hän itse on korkealla luomakunnan yläpuolella.
Karkeatekoinen luomakunta sidottiin jo syntymähetkellään syntymisen ja hajoamisen horjumattomiin lakeihin, sillä se, mitä me nimitämme luonnonlaeiksi, on Jumalan alati maailmoja luova ja hajottava luomistahto. Luomistahto on yhtenäinen koko luomakunnassa, johon kuuluvat hienotekoinen ja karkeatekoinen maailma yhtenä.
Alkulakien eli alkutahdon ehdottomasta ja horjuttamattomasta yhtenäisyydestä seuraa, että pieninkin karkeatekoisuuden tapahtuma etenee aina juuri samalla tavalla kuin muutkin, myös luomakunnan valtavimmat asiat ja luominen itsessään.
Alkutahdon kurinalainen muoto on mutkaton ja yksinkertainen. Kun sen on kerran tunnistanut, sen huomaa helposti kaikkialla. Joidenkin tapahtumaketjujen monimutkaisuus ja käsittämättömyys johtuu ainoastaan siitä, että ihmisten tahtoessa erilaisia asioita syntyy kierto- ja harhareittejä.
Jumalan työ, maailmankaikkeus eli luomakunta on muuttumattoman ja täydellisen jumalallisen lain alainen, siitä syntynyt ja siten rajallinen.
Esimerkiksi taiteilijan työssähän on aina mukana osa taiteilijaa. Hän antaa siihen jotakin itsestään ja seisoo kuitenkin itse sen vieressä. Teos on rajallinen ja katoavainen, mutta taiteilijan taito ei. Taiteilija, siis teoksen luoja, voi tuhota työnsä, jossa on hänen tahtoaan, ilman että se vaikuttaa häneen. Hän pysyy silti taiteilijana.
Me tunnistamme ja löydämme taiteilijan hänen teoksistaan, ja hän tulee meille tutuksi, vaikkemme olisi häntä henkilökohtaisesti tavanneetkaan. Meillä on hänen teoksensa, joissa on ripaus hänen tahtoaan mukana, ja tahto vaikuttaa meihin. Taiteilija tulee siten meitä vastaan ja voi kuitenkin elää itsekseen meistä kaukana.
Luova taiteilija ja hänen teoksensa antavat meille himmeän heijastuman Luojan suhteesta luomakuntaan.
Ainoa ikuinen ja loputon, siis vailla loppua oleva asia on luomakunnan kierto syntymästä hajoamiseen ja taas uuteen muodostumiseen.
Siinä tulevat toteen myös kaikki ilmestykset ja ennustukset. Lopulta sen myötä maapallolle tulee myös ”viimeinen tuomio”!
Viimeinen tuomio tulee kerran jokaiselle karkeatekoiselle taivaankappaleelle, mutta se ei tapahdu samanaikaisesti kaikkialla luomakunnassa.
Se on tarpeellinen tapahtuma kussakin luomakunnan osassa silloin, kun osa on saavuttanut kiertokulussaan pisteen, jossa alkaa hajota voidakseen myöhemmin rakentua uudestaan.
Ikuisella kiertokululla en tarkoita Maan ja muiden tähtien kulkua aurinkojensa ympäri, vaan suurempaa, valtavaa kiertokulkua, jota kaikkien aurinkokuntien on kuljettava samalla kun ne itse jatkavat sisäistä liikettään.
Jokaisen taivaankappaleen hajoamishetki on tarkalleen määrätty jälleen kerran luonnollisten lakien johdonmukaisuuden perusteella. On aivan erityinen vaihe, jossa hajoamisen on edettävä riippumatta kyseisen taivaankappaleen ja sen asukkaiden tilasta.
Pitelemätön kiertokulku ajaa jokaista taivaankappaletta sitä vaihetta kohti. Hajoamisen hetki koittaa väistämättä, mutta niin kuin koko muunkin luomakunnan kohdalla, se tarkoittaa todellisuudessa pelkkää muutosta, kehitysmahdollisuutta. Silloin on jokaisen ihmisen ”joko–tai”-hetki. Jos hän pyrkii henkisyyteen, hänet nostetaan valoon. Jos hän arvostaa vakaumuksellisesti ainoastaan materiaa, hän pysyy sidottuna karkeatekoisuuteen.
Siinä tapauksessa hänen tahdostaan seuraa lakien mukaisesti, ettei hän voi irrota karkeatekoisuudesta, vaan viimeisellä matkallaan hänet vedetään hajoamisprosessiin. Se on henkinen kuolema! Se tarkoittaa samaa kuin tulla pyyhityksi pois Elämän kirjasta.
Tätä aivan luonnollista tapahtumaketjua nimitetään myös ikuiseksi kadotukseksi, koska näin hajoamisprosessiin vedetty ei ole ”persoonana enää olemassa”. Se on kamalinta, mikä ihmistä voi kohdata. Ihminen on ”pois heitetty kivi”, jota ei voi käyttää henkiseen rakentamiseen ja joka on siksi murskattava.
Kun henki irrottautuu materiasta aivan luonnollisten tapahtumien ja lakien mukaan, kyseessä on niin kutsuttu ”viimeinen tuomio”, joka on yhteyksissä suuriin mullistuksiin ja muutoksiin.
Lienee kaikille selvää, ettei irrottautuminen tapahdu yhdessä maanpäällisessä päivässä, sillä maailmankaikkeudessa tuhat vuotta on kuin yksi päivä.
Olemme kuitenkin keskellä viimeisen tuomion ajanjakson alkuvaihetta. Maa lähestyy pistettä, jossa sen reitti erkanee tähänastiselta radalta, ja sen voi tuntea myös karkeatekoisessa maailmassa. Silloin ihmiset jakautuvat selkeämmin kahteen ryhmään kuin tähän asti, kun on ollut vain ”eroja mielipiteissä ja vakaumuksissa”.
Siksi jokainen maanpäällisen elämän hetki on kallisarvoisempi kuin koskaan. Vakavasti etsivän ja oppia janoavan on repäistävä itsensä irti alhaisista, maalliseen sitovista ajatuksista. Muuten hän on vaarassa takertua kiinni karkeatekoisuuteen ja raahautua sen mukana kohti lopullista hajoamista.
Valoa kohti kurottelevat taas irtoavat karkeatekoisuudesta vähä vähältä, ja lopulta heidät nostetaan kaiken henkisyyden kotiin.
Silloin valon ja pimeyden ero on lopullisesti saavutettu ja tuomio pantu täytäntöön.
”Maailmankaikkeus” eli luomakunta kokonaisuudessaan ei mene tuomiossa kerralla murskaksi, vaan taivaankappaleet vedetään hajoamisprosessiin vasta silloin, kun ne saavuttavat kierrossaan pisteen, jolloin hajoamisen ja sitä edeltävän erottelun on määrä tapahtua.
Täytäntöönpano tapahtuu jumalallisten lakien luonnollisesta vaikutuksesta. Ne ovat olleet osa luomakuntaa ja vaikuttaneet siihen sen syntymästä asti. Ne kantavat tänään ja tulevaisuudessa väsymättä Luojan tahtoa. Ikuinen kiertokulku on jatkuvaa luomista, kylvämistä, kypsymistä, niittämistä ja hajoamista. Näissä yhteyksissä syntyvä vaihdanta vahvistaa kiertokulkua ja antaa sille uusia muotoja, jotka kiirehtivät kohti seuraavaa kiertokulkua.
Luomakunnan kiertokulkua ajatellessa voi kuvitella valtavan suppilon tai luolan, josta virtaa jatkuvasti alkusiementä, joka pyrkii pyörivin liikkein kohti uutta yhteyttä ja kehitystä – juuri kuten tiede on asian selvittänyt ja oikein kuvaillut.
Hankaus ja yhtyminen aiheuttavat paksua sumua, josta taas syntyy taivaankappaleita. Ne puolestaan järjestyvät johdonmukaisesti horjumattomien lakien mukaan aurinkokunniksi ja liittyvät omassa kiertoliikkeessään suureen, ikuiseen kiertokulkuun.
Niin kuin ihmissilmäkin näkee kasveissa, eläimissä ja ihmisissä siemenen kehityksen eli muodostumisen, kypsymisen ja sadonkorjuun tai tuhon, josta taas seuraa muodonmuutos eli hajoaminen ja jatkokehitys, saman voi nähdä myös suuressa kaikkeudessa. Karkeatekoisesti nähtävät, suuren ja hienojakoisen eli ihmissilmälle näkymättömän kehän ympäröimät taivaankappaleet ovat ikuisessa kierrossaan alisteisia samalle tapahtumaketjulle, sillä samat lait toimivat niissäkin.
Fanaattisinkin epäilijä myöntää alkusiemenen olemassaolon, mutta sitä ei kuitenkaan voi toisaalta nähdä ihmissilmin, sillä se on toisenlaista, ”tuonpuoleista”. Sanokaamme sitä kaikin mokomin hienojakoiseksi.
Ei ole myöskään vaikea ymmärtää, että siitä myös luonnollisesti muodostuu ensin hienojakoinen eli maallisin silmin näkymätön maailma. Siitä kehittyy vasta myöhemmin karkein laskeuma, joka hienojakoisesta maailmasta riippuvaisena muodostaa vähitellen karkeatekoisen maailman ja sen karkeatekoiset kappaleet, ja vasta se on alusta asti maallisin silmin ja muin karkeatekoisin apuvälinein havaittavissa.
Varsinaisen ihmishengen vaatetuksen kanssa asia menee ihan samalla tavalla, mutta tähän palaan myöhemmin. Vaelluksellaan erilaisissa maailmoissa hänen viittansa, takkinsa, kuorensa, ruumiinsa tai työkalunsa, miten hengen vaatetusta haluaakin nimittää, on koostuttava samanlaisesta aineksesta kuin sitä kulloinkin ympäröivän ympäristön. Ihmisen on näet ympäristöön astuessaan voitava käyttää hengen vaatetusta suojana ja välttämättömänä apuvälineenä, jos hän haluaa pystyä vaikuttamaan suoraan siinä ympäristössä.
Koska karkeatekoinen maailma on hienojakoisesta maailmasta riippuvainen, karkeatekoisessa maailmassa tapahtuvan asian vaikutukset yltävät myös hienojakoiseen maailmaan.
Suuri hienojakoinen ympäristö on yhtä lailla luotu alkusiemenestä. Se kiertää ikuista kiertokulkua ja tulee imetyksi myös jo aiemmin mainitun jättisuppilon läpi toiselle puolelle. Siellä se hajoaa, jotta se voidaan toisella puolella sylkeä taas alkusiemenenä uuteen kiertokulkuun.
Kuten ruumiilla on sydän ja verenkierto, suppilokin on kuin aineellisen luomakunnan sydän. Hajoamisprosessi koskee siis koko luomakuntaa, myös hienojakoista osaa, sillä kaikki aineellinen hajoaa alkusiemeniksi muodostuakseen taas uudelleen. Mikään ei ole mielivaltaista, vaan kaikki kehittyy eittämättä ja johdonmukaisesti alkulakeja noudattaen, eivätkä lait muuta sallikaan.
Siksi kaikelle luodulle, niin karkeatekoiselle kuin hienojakoiselle, tulee hetki, jolloin hajoamisprosessi valmistelun jälkeen alkaa itsekseen.
Hienojakoinen maailma on siis maallisuudesta irrottautuneiden välipysäkki, niin sanottu tuonpuoleinen. Se on tiiviisti sidoksissa karkeatekoiseen maailmaan, joka kuuluu hienojakoiseen ja on sen kanssa yhtä. Kun ihminen irrottautuu karkeatekoisuudesta, hän siirtyy hienojakoisine ruumiineen vastaavankaltaiseen hienojakoiseen ympäristöön. Karkeatekoinen ruumis jää karkeatekoisuuteen.
Koska hienojakoinen maailma eli tuonpuoleinen kuuluu luomakuntaan, se on jatkuvan kehityksen ja hajoamisen lakien alainen. Hajoamisen alkaessa seuraa jälleen luonnolliseen tapaan henkisen eroaminen ruumiillisesta. Sen mukaan, mikä ihmisen karkeatekoinen ja hienojakoinen tila on, hengen eli ”todellisen minän” täytyy joko liikkua kohti korkeuksia tai jäädä kahlehdituksi karkeatekoisuuteen.
Todellinen halu totuuteen ja valoon muuttaa luonnostaan kaikki henkisesti puhtaammiksi ja sitä myötä kirkkaammiksi. Olomuodon keveneminen irrottaa luonnollisesti ihmistä yhä enemmän tiheästä karkeatekoisuudesta ja nostaa hänet sille korkeudelle, joka vastaa hänen puhtauttaan ja keveyttään.
Pelkkään karkeatekoiseen uskovan vakaumus puolestaan pidättelee häntä karkeatekoisuudessa ja kahlitsee hänet siihen, jolloin hän ei voi päästä ylöspäin. Ihminen päättää siis itse, kuuluuko hän valoa tavoitteleviin vai pimeyteen sidottuihin, henkisen keveyden luonnollisten lakien mukaan.
Niinpä on selvää, että maallisuudesta irrottautuneidenkin kehittymismahdollisuuksille tulee kerran niin sanotun tuonpuoleisen puhdistusprosessissa todellinen loppu. Lopullinen päätös! Molempien maailmojen ihmiset ovat joko niin pitkälle jalostuneita, että heidät voidaan nostaa korkeuksiin valon valtakuntiin, tai he pysyvät tahtonsa mukaisesti sidottuina alhaiseen olemukseensa, ja heidät heitetään sen myötä lopulta ”ikuiseen kadotukseen”. Se tarkoittaa, että heidät vedetään kaiken heitä kahlitsevan aineellisen mukana hajoamiseen. He kokevat hajoamisen itse kivuliaasti ja lakkaavat lopulta persoonina olemasta.
He leviävät kuin akanat tuuleen, muuttuvat tomuksi ja tulevat pyyhityiksi Elämän kultaisesta kirjasta!
Niin sanottu ”viimeinen tuomio” on luomakuntaa kannattelevien lakien luonnollinen seuraus, eikä asia voisi toisin ollakaan. Ihminen korjaa tässäkin vain oman tahtonsa satoa, sitä, mitä hän on vakaumuksellaan kylvänyt.
Luojan kunniaa ei pienennä, että kaikki luomakunnassa tapahtuu tiukan johdonmukaisesti. Sitä ei pienennä sekään, että ihminen itse punoo toiveillaan ja tahdollaan kohtalonsa punaisen langan ilman että Luoja tarkkailee ja iskee väliin palkitakseen tai rangaistakseen. Kaikki se antaa vain pontta ajatella Luojasta vielä ylevämmin.
Hänen suuruutensa on hänen työnsä täydellisyydessä, ja se herättää myös kunnioituksen. Suurimman rakkauden ja lahjomattomimman oikeudenmukaisuuden on nimittäin oltava yhtä lailla niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.
Suuri on myös ihminen, luomakuntaan oman kohtalonsa herraksi asetettu! Hän voi omalla tahdollaan kohottaa itsensä ylös Luojan teoksesta. Hän voi auttaa luomakuntaa puhkeamaan komeimpaan kukkaansa tai sitten murentaa sitä ja sotkeutua siihen niin, ettei pääse enää irti ja joutuu sen mukana hajoamisprosessiin, tapahtuipa se sitten karkeatekoisessa tai hienojakoisessa maailmassa.
Siispä taistelkaa itsenne vapaiksi alhaisten tunteiden kahleista! On korkea aika. Etsikkoaika päättyy pian! Herättäkää sisimmässänne kaipuu puhtaaseen, todelliseen, jaloon! –
Korkealla luomakunnan ikuisen kiertokulun yläpuolella leijuu keskellä kruunun lailla ”Sininen saari”. Se on autuaitten ja puhtaitten henkien maja, niiden jotka saavat jo levätä valon valtakunnissa! Saari on irrallaan maailmankaikkeudesta. Siksi se ei myöskään ole mukana kiertokulussa, vaan toimii kiertorataa kulkevan luomakunnan tukipisteenä ja lähtevien henkisten voimien keskipisteenä, vaikka sijaitseekin korkealla. Juuri tällä saarella on se kuuluisa kaupunki, jonka kadut ovat kultaa. Siellä mikään ei ole enää alati muuttuvaista. Ei ole ”viimeistä tuomiota”, jota pelätä. Sinne päässeet ovat kotonaan.
Kaiken korkeimpana huippuna Sinisellä saarella, kutsumusta vailla olevien saavuttamattomissa kohoaa… tuo runoudessa niin usein mainittu Graalin linna!
Se seisoo siellä tarunhohtoisena, lukemattomien havittelemana suurimman ihanuuden valossa ja sulkee suojiinsa Kaikkivaltiaan puhtaan rakkauden astian, Graalin maljan!
Sitä vartioivat kaikista puhtaimmat henget. Ne ovat jumalallisen rakkauden puhtaimman muodon viestinviejiä, ja se rakkaus näyttää hyvin erilaiselta kuin maan päällä tallustavat ihmiset kuvittelevat, vaikka he kokevat sitä joka päivä ja joka hetki.
Tieto linnasta tihkui vähitellen ilmestysten ansiosta pitkän matkan Siniseltä saarelta hienojakoiseen maailmaan, kunnes se runoilijoiden syvällisen oivalluksen myötä tunkeutui myös karkeatekoiseen maailmaan ihmisten keskuuteen. Askelma askelmalta alaspäin välitettynä todellinen tieto vääristyi tahattomasti, joten viimeinen toisinto ei voi olla muuta kuin loistosta murto-osaan himmennyt heijastuma, ja se onkin aiheuttanut monia erehdyksiä.
Jos jostakin suuren luomakunnan kulmasta kaikuu piinaava tuskanhuuto ja kiihkeä anomus Luojaa kohti, maljan palvelija lähetetään tuomaan avuksi rakkautta ja puuttumaan henkiseen hätään. Luomakunnassa pelkkänä taruna ja legendana pidetty astuu siis elävänä luomakuntaan!
Käyntejä ei kuitenkaan tapahdu usein. Niistä seuraa joka kerta merkittäviä muutoksia ja suuria mullistuksia. Niin sanotut lähettiläät tuovat harhaileville valon ja totuuden ja epätoivoisille rauhan. He ojentavat viestillään käden etsijöille antaakseen heille uutta voimaa ja rohkeutta ja johdattaakseen heidät pimeydestä ylös valoon.
He tulevat avuksi vain niille, jotka kaipaavat valon apua. Eivät pilkkaajille ja itseensä tyytyväisille.