Hienojakoinen pimeys lepää maan yllä kuin synkkä yö! On levännyt jo kauan. Se pitää maata kuristusotteessa niin tiukasti ja tiiviisti, että jokainen ylös pyrkivä aavistus valosta on kuin hapen puutteessa heikkenevä ja lopulta sammahtava liekki.
Nykyinen, pahimmillaan oleva hienojakoinen tila on hirvittävä. Jos seuraisi menoa viisikin sekuntia, närkästys veisi kaiken toivon pelastuksesta mennessään! –
Kaiken tämän on ihmisten oma syyllisyys saanut aikaan. Syyllisyys taas tulee alhaisista taipumuksista. Ihmiskunnan pahin vihollinen on ollut ihmiskunta itse. Nyt nekin harvat, jotka pyrkivät jälleen tosissaan korkeuksiin, ovat vaarassa tulla revityksi mukaan niihin syvyyksiin, joihin toiset syöksyvät kauhealla vauhdilla.
Se muistuttaa kuristavaa otetta, josta ihminen imetään väistämättömästi ja kuolettavasti kosteaan, upottavaan suohon. Kaikki uppoaa siihen ääntäkään päästämättä. Ei taistelua; vain hiljainen, mykkä, karmiva kuristus.
Eikä ihminen huomaa sitä. Hengen velttous saa hänet sokeaksi tuhoisille tapahtumille.
Suosta kuitenkin nousee jatkuvasti myrkyllistä höyryä. Se väsyttää vähitellen myös ne, jotka ovat voimansa ja valppautensa säilyttäneet, jotta hekin vaipuvat voimattomina unen mukana syvyyksiin.
Sellainen on nyt maailman tilanne. En maalaile tässä kauhukuvia, vaan kuvailen elämää! Koska ihmisen voima on luonut kaiken hienojakoisen ja antanut sille elämän, edellä kuvaamani tapahtuu koko ajan. Sellainen ympäristö ihmisiä sitten odottaa, kun heidän on lähdettävä maan päältä eikä heitä voi johdattaa kirkkaampiin ja kauniimpiin maisemiin.
Mutta pimeys tiivistyy tiivistymistään.
Siksi pian koittaa hetki, jolloin maailma jää joksikin aikaa pimeyden hallintaan, vaille suoraa valon apua. Ihmiskunta on tahdollaan pakottanut tilanteen siihen. Ihmiskunnan enemmistön tahdon seuraukset aiheuttavat väistämättä lopun. – Se on Johanneksen ilmestyksessään näkemä aika, jolloin Jumala peittää kasvonsa. –
Yö on kaikkialla. Mutta suurimmassa hädässä, kun kaikki, myös parempi, on uppoamaisillaan, aamu alkaa sarastaa samaan aikaan! Sarastuksen mukana taas tulevat suuren puhdistuksen supistukset. Puhdistus on välttämätön, ennen kuin kaikkien vakavin mielin etsivien pelastus voi alkaa, sillä kenenkään alaspäin kurottelevan ei kuulu saada apua tarjoavaa kättä! Heidän kuuluu syöksyä karmaiseviin syvyyksiin. Siellä heidän ei auta kuin toivoa joutuvansa kärsimään niin kovasti, että alkavat inhota itseään ja saavat herätyksen.
Jotkut ovat tähän asti asettaneet ylös pyrkivien tielle esteitä pilkallaan näennäisesti vailla rangaistusta, mutta he muuttuvat hiljaisiksi ja mietteliäiksi, kunnes lopulta vikisevät ja anelevat totuuden perään.
Noususta ei tule heille ihan helppoa. He jauhautuvat väistämättä jumalallisen oikeudenmukaisuuden taipumattomien lakien myllynkivien välissä, kunnes ymmärtävät omat virheensä kokemuksen kautta. –
Olen matkoillani huomannut, että kun selitän, ettei kukaan voi pitää itseään jumalallisena, on kuin velttojen ihmishenkien joukkoon lentäisi palava soihtu. Juuri nythän nähdään paljon vaivaa, jotta löydettäisiin Jumala omasta sisimmästä ja lopulta muututtaisiin itse jumalaksi!
Sanani herättää siis levottomuutta monessakin mielessä. Ihmiskunta haluaa vastustaa sanomaani jyrkästi, sillä se haluaa kuulla vain unettavia ja rauhoittavia, miellyttävältä tuntuvia sanoja!
Vastustajat ovat siis vain pelkureita, jotka menevät mieluiten itseltään piiloon pysyäkseen synkkyydessä. Siellä on perin mukava ja leppoisa uneksia, mitä itse tahtoo.
Kaikki eivät kestä totuuden valoon joutumista, sillä se paljastaa selvästi ja säälimättömästi vaatetuksen puutteet ja tahrat.
Nämä ihmiset haluavat estää naurulla, pilkalla tai vihamielisyydellä sitä päivää nousemasta, jolloin paljastuu, että heidän jumalankuvaksi nostamansa ”minä” seisoo hauraalla, savisella jalustalla. Sellaiset hölmöt leikkivät vain pukuleikkejä itsekseen, ja niitä leikkejä seuraa väistämättä tuhkakeskiviikko. He vain haluavat jumaloida itseään väärällä vakaumuksellaan. Silloin heillä on maallisesti hyvä ja mukava olla. He pitävät lähtökohtaisesti vihollisenaan sitä, joka häiritsee heidän saamatonta rauhaansa!
Mutta tällä kertaa mikään vastaan paneminen ei hyödytä heitä!
Ihminen korottaa itsensä jumalaksi väittäessään, että ihmisessä itsessään olisi jumaluutta. Sellainen on teidän Jumalanne ylevyyden ja puhtauden tahraamista. Se pilaa teiltä pyhimmän, sen, jota katsotte autuaan luottavaisina! –
Sisimmässänne on alttari, jonka tarkoitus on Jumalan palvominen. Se alttari on teidän intuitionne. Jos intuitio on puhdas, sillä on suora yhteys henkisyyteen ja sitä kautta paratiisiin! Silloin tulee hetkiä, jolloin tekin voitte tuntea Jumalanne läsnäolon koko mitassaan, kuten usein tapahtuu syvimmän tuskan tai ylimmän riemun keskellä!
Silloin vaistoatte hänen läheisyytensä samalla tavalla kuin ikuiset alkuhenget kokevat sen koko ajan paratiisissa. Sellaisina hetkinä olette niihin alkuhenkiin tiiviisti yhteydessä. Suuren riemun tai syvän tuskan kuohunnan aiheuttama voimakas värinä työntää kaiken maallisen ja alhaisen sekunneiksi kauas taka-alalle, ja intuitio pääsee puhdistumaan. Se rakentaa välittömästi sillan samankaltaiseen puhtauteen, joka tuo paratiisiin elämän!
Se on ihmishengen suurin onni. Paratiisissa ikuisesti asuvat saavat nauttia siitä jatkuvasti. Se tuo ihanan varmuuden turvasta. He ovat täysin tietoisia Jumalan voiman läheisyydestä ja ovat sen vallassa, mutta heille on samalla itsestään selvää, että he ovat korkeimmalla mahdollisella tasollaan eivätkä koskaan voi päästä näkemään Jumalaa.
Se ei kuitenkaan sureta heitä. Ymmärrys Jumalan saavuttamattomasta suuruudesta herättää heissä riemullisen kiitoksen sanomattomasta armosta, jota hän on aina vuodattanut röyhkeälle ihmisolennolle.
Tästä onnesta voi nauttia jo maan päällä. On aivan tosipuhetta, että ihminen voi maallisen vaelluksensa juhlallisina hetkinä tuntea Jumalansa olevan lähellä. Olisi kuitenkin julkeaa päätellä jumalallisen läheisyyden tiedostamisen sillasta, että itsekin kannetaan jumalkipinää sisällään.
Kyseisen väitteen kanssa kulkee käsi kädessä myös jumalallisen rakkauden halventaminen. Miten Jumalan rakkautta voisi arvioida ihmisrakkauden mittarilla? Tai suorastaan asettaa sen arvoltaan ihmisrakkautta alemmaksi? Katsokaa ihmisiä, jotka kuvittelevat jumalallisen rakkauden korkeimman ihanteen olevan hiljaa kärsiminen ja kaiken anteeksi antaminen! He ovat näkevinään siinä jumalallisuutta, että rakkaus suostuu alhaisten olentojen oikkuihin kuin heikoimmista heikoin, kaikista pelkurillisin ja sen tähden halveksittu ihminen. Miettikää nyt, mikä kamala loukkaus se onkaan!
Ihmiset haluavat tehdä syntiä ilman rangaistusta, jotta voivat lopulta ilahduttaa Jumalaa sallimalla hänen antaa heidän syntinsä anteeksi ilman, että tekoa tarvitsee sovittaa! Jotta keksii olettaa sellaista, pitää olla joko äärettömän rajoittunut, rikollisen laiska tai hyvin selvillä siitä, että on aivan liian heikko pystyäkseen tavoittelemaan hyvää ja kohoamaan ylöspäin. Jonninjoutavia syitä kaikki.
Kuvitelkaa mielessänne Jumalan rakkaus! Kristallinkirkas, säteilevä, puhdas ja valtava! Pystyttekö kuvittelemaan, että se olisi niin hempeän heikko ja halveksittavan taipuva kuin ihmiset toivovat? He tahtovat rakentaa väärää suuruutta sinne, missä he toivovat näkevänsä heikkoutta. He antavat väärän kuvan vain huijatakseen itseään ja unohtaakseen oman vajavaisuutensa, joka mieluusti antaa heidät pimeyden palvelukseen.
Missä tässä kaikessa on raikkaus ja voima, joka kuuluu ehdottomasti jumalallisen rakkauden kristallinkirkkaaseen puhtauteen? Jumalan rakkaus on erottamaton osa Jumalan perin ankaraa oikeudenmukaisuutta. Se on suorastaan itse oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuus on rakkautta, ja rakkaus taas piilee vain oikeudenmukaisuudessa. Yksin siinä on myös Jumalan anteeksianto.
Kirkot sanovat aivan oikein: Jumala antaa kaiken anteeksi! Hän todella antaa anteeksi! Päinvastoin kuin ihminen, joka pitää arvottomana sellaistakin, joka on pienen syntinsä jo sovittanut. Ajattelemalla niin hän samalla kasaa omille harteilleen kaksinkertaisen syyllisyystaakan, koska ei toimi Jumalan tahdon mukaan. Silloin ihmisrakkaudesta puuttuu oikeudenmukaisuus.
Jumalan luomistahdon vaikutus pesee jokaisen ihmishengen synneistä heti kun henki kohoaa ylöspäin, olipa se seurausta omista kokemuksista tai vapaasta tahdosta tehdystä parannuksesta.
Palattuaan sitten henkiseen maailmaan karkeatekoisen myllyn lävitse henki seisoo puhtaana Luojansa valtakunnassa. Ei ole merkitystä, mitä se on tehnyt väärin! Henki on yhtä puhdas kuin sellainen, joka ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Sen on kuitenkin ensin kuljettava tiensä Jumalan lakien vaikutuksen halki, ja siinä tosiasiassa piilee Jumalan anteeksiannon ja armon turva!
Eikö nykyään kuulekin usein kauhistuneita kysymyksiä: Miten Jumalan tahto on voinut sallia tällaiset hädän vuodet? Missä ovat rakkaus ja oikeudenmukaisuus? Ihmiskunta kysyy, kansat kysyvät, usein perheet ja yksittäiset ihmisetkin! Eikö koettelemusten pitäisi pikemminkin todistaa heille, että Jumalan rakkaus on ehkä sittenkin erilaista kuin millaiseksi sen haluaa kuvitella? Yrittäkääpä kuvitella kaiken anteeksi antava Jumalan rakkaus loppuun saakka sellaisena kuin se väkisin yritetään esittää! Omaa sovitusta peräämättömänä, kaiken kärsivänä ja lopulta suurpiirteisesti anteeksi antavana. Lopputulos ei voi olla muuta kuin säälittävä! Pitääkö ihminen itseään niin arvokkaana, että hänen Jumalansa olisi kärsittävä siitä? Siis vielä Jumalaa arvokkaampana? Mikä röyhkeys siihen oletukseen sisältyykään. –
Rauhallisesti pohtiessanne joudutte kompuroimaan yli tuhansien esteiden. Vasta sitten pääsette lopputulokseen, kun pienennätte Jumalan ja teette hänestä epätäydellisen.
Hän kuitenkin oli, on ja tulee olemaankin täydellinen, samantekevää, mitä ihmiset siitä ajattelevat.
Hänen anteeksiantonsa tulee oikeudenmukaisuudessa. Ei missään muussa. Siinä horjumattomassa oikeudenmukaisuudessa tulee myös suuri, tähän asti väärin ymmärretty rakkaus!
Lopettakaa maallisilla mittatikuilla mittaaminen. Jumalan oikeudenmukaisuus ja rakkaus ovat ihmisen henkeä varten. Karkeatekoinen taso ei liity asiaan mitenkään. Sehän on vain ihmishengen muotoilun työ, ja ilman henkeä siinä ei ole elämää.
Miksi piinaatte itseänne usein yksinomaan maallisilla pikkuseikoilla ja pidätte niitä syntinä, vaikka ne eivät sitä edes ole?
Luomakunnan jumalallisten lakien valossa ratkaisevaa on vain, mitä henki teon kohdalla tahtoo. Henkinen tahto ei kuitenkaan ole ajatustason toimintaa, vaan sisäinen intuitio, ihmisen todellinen tahto. Vain se voi saada tuonpuoleisen lait toimimaan, ja sen se tekeekin ihan itsestään.
Ihminen ei pysty polkemaan maahan Jumalan rakkautta, sillä sen varassa lepäävät myös luomakunnassa Jumalan tahdon taipumattomat lait, ja sitä tahtoa kannattelee rakkaus. Lait vaikuttavat sen mukaan, miten ihminen toimii luomakunnassa. Ne voivat liittää ihmisen hänen Jumalansa läheisyyteen tai pystyttää erottavan muurin, jota ei voi murtaa, ellei taivu lopullisesti. Taipuminen merkitsee myös kuuliaisuutta, sillä vain siitä ihminen voi löytää pelastuksensa ja onnensa.
Maailmankaikkeus on valettu kerralla; suuressa luomistyössä ei ole vikoja eikä halkeamia. Jokainen tyhmyri ja narri, joka on eri mieltä, on tuhon oma. –
Jumalan rakkaus tekee vain ihmishenkeä hyödyttäviä asioita, ei sitä, mikä tuottaisi hengelle iloa tai mielihyvää. Rakkaus katsoo paljon kauemmas, koska se hallitsee koko olevaista. –
Monikin miettii nykyään usein, että jos suurta puhdistusta edeltää kurjuus ja tuho, Jumala on varmasti niin oikeudenmukainen, että lähettää edeltä saarnaajia julistamaan katumuksesta. Täytyyhän nyt ihmisiä varoittaa. Missä on Johannes, joka ilmoittaa tulevasta?
Nuo onnettomat kuvittelevat itsestään suuria, mutta heidän ajatuksensa ovat tyhjää täynnä! Moisten huutojen takana voi olla vain suuri ja röyhkeä pinnallisuus. Ihmisethän ruoskisivat saarnaajan ja heittäisivät hänet tyrmään!
Avatkaa nyt silmänne ja korvanne! Lähimmäisen hätä ja kauhu ohitetaan tanssiaskelin ja kevytmielisesti! Ei haluta nähdä eikä kuulla! –
Jo kaksi tuhatta vuotta sitten eräs saarnaaja tuli edeltä puhumaan katumuksesta, ja hänen jäljessään seurasi lihaksi tullut Sana. Ihmiset näkivät kuitenkin valtavasti vaivaa himmentääkseen Sanan puhtaan loiston, hämärtääkseen sen niin, että sen vetovoima sammui vähitellen. –
Kaikki, jotka haluavat kaivaa Sanan köynnöskasvien seasta, saavat pian huomata, kuinka pimeyden lähettiläät yrittävät kynsin hampain estää jokaisen iloisen heräämisen!
Kristuksen aikaiset tapahtumat eivät kuitenkaan enää toistu! Silloin tuli Sana! Ihmiskunnalla oli vapaa tahto, ja valtaosa ihmiskunnasta päätti silloin torjua Sanan ja valita tuhon! Vapaa päätös sai luomakunnan lait toimimaan itsestään, ja siitä asti ihmiskunta on ollut niiden alainen. Ihmiset löysivät itse valitulla tiellään myöhemmin edestään kaikki oman tahtonsa kantamat hedelmät.
Piiri sulkeutuu pian. Asiat kasautuvat ja kohoavat yhä suuremmaksi töyrääksi, joka murtuu pian laiskana elelevän, mitään aavistamattoman ihmiskunnan päälle. Lopulta, hetken koittaessa, heiltä on luonnollisesti mennyt vapaus valita!
Siitä lähtien heidän täytyy niittää, mitä kylvivät silloin ja myöhemmillä harharetkillään.
Kaikki, jotka torjuivat Sanan Kristuksen aikana, ovat inkarnoituneet nyt maan päälle vastaamaan teoistaan. Enää heillä ei ole oikeutta etukäteisvaroitukseen ja mahdollisuuteen päättää itse vielä kerran. 2 000 vuodessa heillä on ollut riittämiin aikaa tulla toisiin ajatuksiin! Samoin jos on ymmärtänyt Jumalan ja hänen luomakuntansa väärin eikä näe vaivaa ymmärtääkseen sen paremmin, ei ole ymmärtänyt sitä lainkaan. Tilanne on jopa pahempi, sillä väärä usko estää löytämästä totuutta.
Mutta voi sitä, joka vääristää tai muuttaa totuutta saavuttaakseen suosiota, koska helpompi muoto miellyttää ihmisiä enemmän! Hän ei kerää harteilleen ainoastaan väärentämisen ja harhaan johtamisen taakkaa, vaan hän kantaa myös vastuun niistä, jotka sai mukaansa tekemällä asian mukavammaksi tai helpommin lähestyttäväksi. Häntä ei auteta, kun hänen hyvityksen hetkensä koittaa. Hän syöksyy – ihan syystä – syvyyksiin, joista ei koskaan enää nouse! – Johannes näki myös sen ja varoitti siitä ilmestyksessään.
Kun suuri puhdistus alkaa, ihmisille ei tällä kertaa jää aikaa vastustella tai peräti nousta vastarintaan. Jumalan lait, joista ihminen niin mieluusti rakentaa itselleen väärän kuvan, toimivat sitten väsymättömästi.
Sen kamalampaa aikaa maa ei voi kokea, mutta silloin ihmiskunta oppii vihdoin, että Jumalan rakkaus on kaukana siitä pehmeydestä ja heikkoudesta, joka siihen niin usein virheellisesti liitetään.
Puolet nykypäivänä tällä maapallolla elävistä ihmisistä ei kuuluisi tänne ollenkaan!
Tämä ihmiskunta on vuosituhansien aikana vajonnut niin alas ja elää niin syvällä pimeydessä, että ihmiskunnan likainen tahto on rakentanut siltoja pimeille, kaukana tämän maailman tason alapuolella sijaitseville tasoille. Siellä elävät sellaiset syvyyksiin vajonneet, joiden hienojakoinen tiheys ei ole koskaan sallinut heidän kohota tämän maapallon tasolle asti.
Se tosiseikka suojasi niin maan päällä eläviä kuin pimeydessä asuvia itseäänkin. Luonnonlait erottavat pimeydessä asuvat hienojakoisesta tiheydestä. Niin pimeydessä asuvat voivat toteuttaa alhaalla intohimojaan ja halpamaisia halujaan vahinkoa aiheuttamatta. Päinvastoin: heidän estoton elostelunsa vaikuttaa siellä vain samankaltaisiin, kuten näidenkin elostelu vaikuttaa heihin. He kärsivät siis molemmin puolin. Se saa heidät kypsymään, muttei lisää synnin kokonaismäärää. Kärsimysten myötä ihminen voi nimittäin havahtua inhoamaan itseään, ja itseinho taas voi herättää toiveen päästä pimeyden valtakunnasta pois. Toive muuttuu ajan myötä piinaavaksi epätoivoksi, ja sitä taas kenties seuraavat kiihkeät rukoukset ja vakava parannuksen tahto.
Niin sen piti mennä. Mutta ihmisen väärän tahdon vuoksi kävi toisin!
Ihmiset rakensivat pimeän tahtonsa avulla sillan pimeyden valtakuntaan ja ojensivat siellä asuville kätensä. Samankaltaisuuden vetovoiman ansiosta he tekivät mahdolliseksi pimeydessä asuvien nousun maan päälle. Tällä tasolla alhaalta nousseet tietenkin saivat tilaisuuden uuteen inkarnoitumiseen, vaikka sitä ei heille normaalin maailmanjärjestyksen mukaan ollut vielä suunniteltu.
Koska karkeatekoisuus toimii välittäjänä, syvyyksissä asuneet voivat elää maan tasolla yhdessä valoisan ja paremman kanssa. Täällä he aiheut-tavat vain vahinkoa ja keräävät harteilleen uutta syntitaakkaa. Heidän omassa alhaisessa maailmassaan niin ei käy, sillä alhainen toiminta on heille nimittäin vain eduksi. He nimittäin lopulta tunnistavat siinä itsensä ja oppivat hylkimään sitä, ja se johtaa parannuksen tekemiseen.
Ihminen on häirinnyt tätä normaalin kehityksen tietä käyttämällä vapaata tahtoaan alhaisella tavalla. Hän rakensi hienojakoisia siltoja pimeyden valtakuntaan niin, että sinne vajonneet voitiin heittää sieltä maan tasalle kuin mikäkin rakkilauma. Nyt he asuttavat riemuiten suurinta osaa maasta.
Koska kirkkaitten sielujen täytyy väistää jalansijaa saanutta pimeyttä, epäoikeutetusti maan päälle tulleiden pimeiden sielujen oli helppo onnistua inkarnoitumaan sellaisissakin paikoissa, joihin muuten vain kirkkailla sieluilla olisi pääsy. Pimeä sielu on onnistunut tarttumaan kiinni ympäristöön jonkun odottavan äidin kautta. Sen avulla sielu pystyi pysyttelemään ympäristössä ja tunkeutumaan valoon, vaikka äiti tai isä olisikin kuulunut kirkkaampiin.
Tämä ratkaisee myös arvoituksen, miksi hyvät vanhemmat saavat joskus mustia lampaita. Toisaalta jos odottava äiti tarkkailee huolellisemmin itseään, ympäristöään ja viestintäänsä, niin ei pääse tapahtumaan.
On siis silkkaa rakkautta, kun lakien lopullinen vaikutus täydessä oikeudenmukaisuudessaan pyyhkäisee maan kamaralta pois ne, jotka eivät kuulu joukkoon, niin että he syöksyvät siihen pimeyden valtakuntaan, johon he laatunsa puolesta kuuluvat. Siten he eivät pysty enää keräämään itselleen uutta syntitaakkaa ja estämään kirkkaampia sieluja nousemasta, vaan ehkä jopa sittenkin vielä kypsyvät tuntiessaan vastenmielisyyttä kokemuksiaan kohtaan. – –
Vääjäämättä koittaa se hetki, jolloin kaikkien ihmisten sydäntä puristaa rautainen koura; kun jokaisesta ihmisolennosta karsitaan armotta ja säälittä pois kaikki henkinen ylimielisyys. Silloin katoaa myös joka ikinen epäilys, joka nyt estää ihmishenkeä ymmärtämästä, että hänen sisällään ei ole mitään jumalallista, vaan Jumala on korkealla hänen yläpuolellaan; että jumalallisuus voi olla vain hänen sisäisen elämänsä alttarin puhtain kuva, johon hän katsoo nöyrästi rukoillessaan. –
Kyseessä ei ole erehdys vaan synti, kun ihmissielu tunnustaa haluavansa olla myös jumalallinen. Moinen itsensä ylentäminen on kaatava ihmisen, sillä se merkitsee samaa kuin yrittäisi viedä Jumalaltaan valtikan kädestä ja kiskoa hänet alas samalle tasolle ihmisten kanssa. Sellainen ihminen ei ole kelvollinen edes ihmisten tasolle, sillä hän haluaa olla suurempi ja katselee korkeuksiin, joita ei koskaan voi saavuttaa, ei edes ymmärtää. Niin hän sivuuttaa huolettomasti koko todellisuuden. Hän ei tee itsestään ainoastaan luomakunnalle täysin hyödytöntä, vaan paljon pahempaa: suorastaan tuhoeläimen!
Lopulta hän saa väärän asenteensa seurauksena nähdä karmivan selvästi, että hänen niin alas vajonneessa luonnossaan ei ole varjoakaan jumalallisuudesta. Koko vuosituhansia kartutettu maallisen tiedon aarre paljastuu hänen kauhistuneen katseensa alla olemattomaksi; hän huomaa avuttomana, kuinka hänen yksipuolisen maallisen aherruksensa hedelmät ovat turhia ja joskus jopa taakaksi hänelle. Pohdiskelkoon hän siinä sitten omaa jumalallisuuttaan, jos voi! – –
Hänen korvissaan kaikuu vaativana: ”Polvillesi, olento, Herrasi ja Jumalasi edessä! Älä yritä kohottaa itseäsi röyhkeästi jumalaksi!” – –
Yksinäistä sutta leikkimällä laiska ihmishenki ei pitkälle pääse. –
Vasta sitten tämä ihmiskunta voi edes ajatella nousua korkeuksiin. Samalla tuhoutuu myös kaikki, mikä ei seiso vahvojen perustusten varassa. Sisällötön elämä, väärät profeetat ja heidän ympärilleen syntyvät yhteisöt romahtavat kasaan! Sen myötä myös tähänastiset väärät tiet huomataan.
Moni itsetyytyväinen saa sitten huomata kauhistuneena seisovansa rotkon reunalla ja putoavansa väärän johtajan perässä alas, vaikka luuli ylpeänä nousevansa jo valoa kohti! Hän huomaa, että avasi turvaportteja, vaikkei nauttinut niiden toisella puolella täyttä suojelusta, ja että veti puoleensa uhkia, jotka luonnonmukaisessa tilanteessa olisivat ohittaneet hänet. Onnellinen se, joka silloin löytää oikean tien palatakseen takaisin!