Moderni henkisyysoppi! Mitä kaikkea sen alle mahtuukaan! Sen lipun alla näkemykset liittoutuvat ja taistelevat keskenään! Se on vakavan etsinnän, vähäisen tiedon, suurten suunnitelmien, turhamaisuuden ja typeryyden temmellyskenttä – monesti myös tyhjänpäiväisen kerskunnan ja varsinkin häikäilemättömän markkinavaiston. Sellaisesta sekasotkusta nousee usein kateutta ja rajatonta vihaa, joka purkautuu lopulta ovelana, alhaisimpana mahdollisena kostonjanona.
Näin ollen ei tietenkään ole ihme, että monet ihmiset välttävät koko mielipuolista touhua arkoina aivan kuin tulisivat myrkytetyiksi, jos joutuisivat asian kanssa tekemisiin. Eivät he juuri väärässäkään ole, sillä lukuisten henkisyysopin kannattajien käytös ei todellakaan ole houkuttelevaa, saati puoleensavetävää, vaan kaikki heissä kehottaa muita suureen varovaisuuteen.
Erikoista on, että koko niin sanottu henkisyysopin ala, jonka pahantahtoiset tai tietämättömät sekoittavat hengentieteeseen, on nykyäänkin eräänlainen villiniitty, jossa jokainen saa touhuta täysin estoitta ja vailla rangaistuksen pelkoa.
Niin siitä ajatellaan. Mutta kokemus on jo moneen kertaan osoittanut, ettei asia ole niin!
Lukuisat alan pioneerit olivat tarpeeksi kevytmielisiä ottaakseen tutkimuksellisia askeleita pelkän kuvitteellisen tietonsa turvin ja joutuivat leväperäisyytensä uhreiksi. Surullista vain on, että uhreista ei koitunut ihmiskunnalle vähäisintäkään hyvää!
Jokainen tapaushan olisi oikeastaan pitänyt nähdä todisteena siitä, että valittu tie ei ole oikea; se tuo vain vahinkoa ja tuhoa, muttei siunausta. Merkillisellä hartaudella näistä vääristä teistä pidetään kuitenkin kiinni. Samalla synnytetään uusia uhreja. Jokaisesta löydetystä hiukkasesta nostetaan valtava meteli, vaikka ne ovat suuressa luomakunnassa itsestään selviä. Kirjoitetaan lukemattomia tutkielmia, jotka kammottavat monia vakavasti etsiviä, sillä niistä voi helposti havaita epävarman haparoinnin.
Koko tähänastinen tutkimus on todellisuudessa paremminkin hyvää tarkoittavaa mutta vaarallista peliä.
Villiniittynä pidetylle henkisyysopin alueelle ei voi astua rangaistuksetta, jos ei jo valmiiksi osaa ottaa henkisiä lakeja huomioon kokonaisuudessaan. Niiden tietoinen tai tiedostamaton vastustaminen – siis niitä ”vastaan rikkominen” eli rikoksen tekeminen – on osuva väistämättömällä vastavaikutuksellaan siihen rohkeaan, törkeään tai kevytmieliseen, joka ei halua tai voi ottaa lakeja huomioon.
Yliluonnollisen tarkkaileminen maallisin keinoin ja välinein on sama asia kuin jos maallisiin vaaroihin tottumaton, kehittymätön lapsi pantaisiin yksin ikimetsään ja jätettäisiin sellaiseen paikkaan, mistä vain tehtävään sopivasti varustautunut ihminen voisi äärimmäisen valppaana ja kaikki voimansa hyödyntäen selvitä vahingoittumattomana.
Modernin henkisyysopin harjoittajien nykyisissä työtavoissa tilanne on aivan sama, vaikka he puhuvatkin olevansa tosissaan ja ottavat paljon riskejä saadakseen tietoa ja viedäkseen ihmisiä eteenpäin yli rajan, jolla he ovat koputelleet ja odottaneet jo kauan.
Tutkijat seisovat rajan edessä yhä nykypäivänäkin kuin lapset: avuttomina, haparoivina ja tietämättöminä vaaroista, jotka voivat käydä toteen hetkenä minä hyvänsä tai koitua heidän kauttaan toisten ihmisten kohtaloksi, jos tutkijat onnistuvat saamaan luonnolliseen suojamuuriin aukon tai avaamaan oven, jonka olisi hyvä pysyä monilta suljettuna.
Tätä kaikkea voi pitää vain kevytmielisyytenä – ei rohkeutena – elleivät eteenpäin pyrkivät tiedä tarkkaan, kuinka kaikki mahdollisesti koituvat vaarat hoidellaan mestarillisesti, ei vain heidän, vaan myös kaikkien muiden tähden.
Kaikista vastuuttomimmin toimivat kokeita tekevät ”tutkijat”. Hypnoosin rikoksesta on ollut puhe jo moneen otteeseen.*
Toisenlaisia kokeita tekevät tukijat sortuvat useimmissa tapauksissa siihen valitettavaan virheeseen, että he omaa tietämättömyyttään – sillä muuten he eivät varmasti tekisi niin – johdattavat muita hyvin herkkiä tai meediokykyisiä ihmisiä joko magneettiseen tai hypnoottiseen uneen. Heidän tarkoituksensa on viedä koehenkilöt lähemmäs ruumiillisesti näkymättömiä ”tuonpuoleisen” maailman vaikutteita siinä toivossa, että saisivat kuulla ja nähdä sellaista, mitä kyseinen koehenkilö ei täysin virkeänä ja valppaana pystyisi välittämään.
Ainakin 95 tapauksessa sadasta tutkijat asettavat nämä ihmiset suureen vaaraan, johon he itse eivät vielä ole valmiita, sillä kaikenlainen tietoisuuden keinotekoinen syventäminen on sielun sitomista. Siinä sielu pakotetaan herkemmäksi kuin sen luontainen kehitysaste sallii.
Lopputulos on, että keinotekoinen apu on vienyt kokeiden uhrilta hänen luonnollisen suojansa. Tai sitten sitä ei ole koskaan ollutkaan, sillä se voi syntyä vain sisäsyntyisestä ja terveestä kehityksestä.
Kuvitelkaa ihmisparka seisomaan alasti paaluun sidottuna, jätettynä syötiksi vaaralliseen paikkaan, jotta hän vetäisi puoleensa vielä tuntemattomia olentoja ja tapahtumia tai jopa tulisi niiden vaikutuksille alttiiksi niin, että voisi kertoa siitä. Lisäksi hänen avullaan ja hänen ruumistaan hyödyntämällä vaikutukset saadaan myös toisille näkyviksi.
Koehenkilön sielu on työnnetty liian pitkälle, ja sen on pidettävä yhteyttä maalliseen ruumiiseen. Niissä tilanteissa koehenkilö saattaa ajoittain raportoida ja välittää seuraajille tapahtumat kuin puhelimen kautta.
Mutta jos väkisin tyrkylle työnnetty syötti-ihminen joutuu hyökkäyksen kohteeksi, hän ei voi puolustautua suojauksen puuttumisen takia, vaan on hyökkääjän armoilla avuttomana. Toisethan työnsivät hänet väkisin alueelle, jolle hän ei oman kehityksensä puolesta kuulu vielä silloin tai välttämättä koskaan jatkossakaan. Syötin tyrkylle jättänyt niin sanottu tiedonjanoinen tutkija ei voi auttaa häntä sen enempää, sillä hän on itsekin vaaranpaikassa muukalainen ja kokematon eikä siksi kykene tarjoamaan minkäänlaista suojaa.
Niin sitten käy, että tutkijoista tulee rikollisia tahtomattaan ja ilman, että maallinen oikeus sanoo mitään. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, että henkiset lait vastavaikuttavat voimakkaasti ja sitovat tutkijan uhriin.
Moni koehenkilö on kokenut hienojakoisia hyökkäyksiä. Ne vaikuttavat paitsi ajan myötä, myös usein heti ja välittömästi ruumiillisesti, niin että seuraa maallinen sairaus tai kuolema. Kuolemakaan ei kuitenkaan poista sielulle koitunutta vahinkoa.
Itseään tutkijoiksi nimittävät tarkkailijat, jotka työntävät uhrinsa tuntemattomille seuduille, ovat kuitenkin sellaisten vaarallisten kokeiden aikana useimmiten maallisesti hyvin suojattuja ruumiinsa ja täyden tajunnantilansa ansiosta.
On harvinaista, että nämä tutkijat altistaisivat itsensä yhtä aikaa koehenkilöiden kokemille vaaroille ja että ne siis uhkaisivat heti myös heitä. Tutkijoiden maallisen kuoleman koittaessa ja heidän siirtyessään hieno- jakoiseen maailmaan heidän täytyy kuitenkin joka tapauksessa mennä sinne, minne uhritkin vietiin, koska ovat uhreihin sidottuja. Vain uhrien kanssa yhdessä he voivat vähitellen nousta korkeuksiin.
Sielun keinotekoista työntämistä vieraalle seudulle ei aina pidä ymmärtää niin, että sielu astuu ruumiista ulos ja leijuu toiselle tasolle. Useimmiten se jää kaikessa rauhassa ruumiiseen. Magneettinen tai hypnoottinen uni tekee sen vain luonnottoman herkäksi, niin että se reagoi paljon heikompiin virtauksiin ja vaikutuksiin kuin sille olisi luonnontilassa mahdollista.
On itsestään selvää, ettei sielulla tässä luonnottomassa tilassa ole kaikkia voimiaan käytettävissään. Tilanne olisi toinen, jos sielu olisi sisäisen kehityksensä ansiosta päässyt riittävän pitkälle ja seisoisi tällä uudella, hienostuneella maaperällä tukevasti ja varmasti, tarpeeksi vahvana ottamaan kaikki vaikutukset vastaan.
Koska uhri ei ole väkinäisten toimenpiteiden vuoksi terve eikä täysissä voimissa, syntyy epätasapaino, joka vetää häiriöitä puoleensa. Siitä seuraa väistämättä vaiston sumeneminen, mikä taas vääristää totuuden.
Syypäitä vääriin todistuksiin ja lukemattomiin erehdyksiin ovat aina vain tutkijat itse ja heidän vahingollinen apunsa. Siitä johtuu myös, että monet tarjolla olevat okkultistisen alan ”tutkitut” asiat eivät tahdo millään sopia logiikan kanssa yhteen. Niissä on lukemattomia erehdyksiä, joita ei tähän asti ole pystytty tunnistamaan.
Näitä ilmiselviä vääriä teitä kulkemalla ei saavuteta kerta kaikkiaan yhtään mitään, mikä vähänkään hyödyttäisi ihmisiä tai olisi heille siunaukseksi.
Todellisuudessa ihmisiä voi hyödyttää vain sellainen, mikä kohottaa heitä ylöspäin tai vähintään näyttää siihen oikean tien. Mutta kaiken sellaisen nämä kokeet sulkevat jo lähtökohtaisesti ja ikuisesti pois!
Joskus tutkija kuitenkin onnistuu lopulta tuuppimaan keinotekoisesti jonkun herkän tai mediaalisuuteen taipuvan ihmisen maallis-karkeatekoisesta ruumiistaan häntä lähimpään hienojakoiseen maailmaan, mutta ei karvankaan vertaa sitä ylemmäs, mihin hän sisäisen laatunsa puolesta kuuluisi muutenkin. Päinvastoin, keinotekoinen tuuppiminen ei vie häntä edes sinne saakka, vaan aina vain maallista lähimpään ympäristöön.
Maallisuutta lähimmässä ympäristössä voi kuitenkin olla vain sellaista tuonpuoleista, joka on vielä tiiviisti yhteydessä maallisuuteen ja joka pysyy kahlittuna maahan alemman arvonsa, paheensa ja intohimonsa takia.
Toki myös kaikenlaista pidemmälle kehittynyttä viivähtää siellä täällä siinä ympäristössä. Aina sitä ei voi kuitenkaan odottaa. Mitään korkeaa siellä ei voi olla. Jo luonnonlait estävät sen. Maapallo putoaisi ennemmin raiteiltaan tai… ihmisessä pitäisi olla jalusta, johon valon voisi ankkuroida!
On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että koehenkilöllä tai tällä tavalla haparoivalla tutkijalla sellaista olisi. Siispä kokeet ovat ja pysyvät vaarallisina ja merkityksettöminä.
Varmaa on myös, että jollei paikalla oleva pitkälle kehittynyt ihminen puhdista karkeatekoista ympäristöä, mikään aidosti korkeuksiin kuuluva ei voi tulla meedion läheisyyteen, saati sitten puhua hänen kauttaan. Ylemmiltä tasoilta tulevat materialisoitumiset eivät tule ollenkaan kysymykseen, kaikista vähiten suosittujen leikkimielisten kolkutus- ja tavaranliikutus-pelien kautta. Railo on aivan liian leveä tullakseen noin vain ylitetyksi.
Sellaiseen pystyvät meediosta riippumatta vain ne tuonpuoleiset sielut, jotka ovat vielä hyvin tiiviisti yhteydessä materiaan. Jos muitakin vaihtoehtoja olisi eli korkeuksista voisi olla helposti yhteydessä ihmiskuntaan, Kristuksenkaan ei olisi tarvinnut tulla ihmiseksi, vaan hän olisi voinut täyttää tehtävänsä ilman uhrausta.* Nykypäivän ihmiset eivät kuitenkaan varmasti ole sielultaan sen kypsempiä kuin Jeesuksen aikana, joten ei ole oletettavaa, että yhteys valoon olisi saavutettavissa helpommin kuin silloin.
Nyt henkisyysopin edustajat sanovat tietenkin, että heidän ensisijainen tavoitteensa on todistaa tuonpuoleisen, erityisesti kuolemanjälkeisen, elämän olemassaolo. He sanovat myös, että nykyisin vallitsevan skepsismin aikana tarvitaan kovia aseita eli maallisesti kosketettavissa olevia todisteita, jotta vastustajan puolustukseen saadaan revittyä aukko.
Perustelu ei kuitenkaan oikeuta sitä, että ihmissieluja pannaan yhä uudestaan niin kevytmielisesti peliin!
Sitä paitsi pahantahtoisia vastustajia ei ole mikään pakko saada vakuutetuksi! Tiedämmehän jo, etteivät he olisi valmiita uskomaan, vaikka heille tulisi enkeli suoraan taivaasta totuutta julistamaan. Enkelin lähdettyä he vain väittäisivät, että se oli joukkoilluusio eikä enkeli, tai heillä olisi jokin muu tekosyy. Jos nähtäville tulisikin jotakin tai joku, joka pysyisi maan päällä eikä katoaisi tai muuttuisi näkymättömäksi, löytyisi taas muita porsaanreikiä, koska se olisi uskomasta kieltäytyville puolestaan liian maallista.
He eivät epäröisi hetkeäkään julistaa sellaista todistetta petokseksi tai ihmistä haihattelijaksi, fanaatikoksi tai vaikka petturiksi. Olipa asia sitten liian maallinen tai yliluonnollinen tai molempia yhtä aikaa, jotakin moittimista ja vastaan väittämistä he löytävät aina. Ja jos eivät enää muuhun pysty, he ryhtyvät loanheittoon, ottavat kovat aseet käyttöön eivätkä kavahda väkivaltaakaan.
Heidän vakuuttamisekseen ei siis pidä uhrata ketään! Mutta varsinkaan niin sanottujen kannattajien tähden sitä ei pidä tehdä. Kannattajat luulevat useimmiten omassa erikoislaatuisessa ylimielisyydessään voivansa oman hieman sumean ja mielikuvituksekkaan uskonsa perusteella vaatia tuonpuoleiselta elämältä, että heidän täytyy saada ”nähdä” tai ”kokea” jotakin. He odottavat johtajiltaan tuonpuoleisia merkkejä palkinnoksi kuuliaisuudestaan.
Heidän itsestään selvät odotuksensa vaikuttavat suorastaan naurettavilta, samoin kuin tietäväinen, armollisesti anteeksi antava hymy, jolla he peittelevät todellista tietämättömyyttään. On myrkkyä vielä ruokkia näiden massojen mielikuvitusta. Koska he luulevat tietävänsä niin paljon, kokeet eivät ole heille juuri muuta kuin ansaittuja viihde-esityksiä, joissa tuonpuoleisessa asuville jää varietee-tähden rooli.
Jättäkäämme nyt suuren mittakaavan kokeet hetkeksi ja tarkastelkaamme pienempiä, esimerkiksi pöydän liikuttamista. Sellaiset eivät ole lainkaan niin harmittomia kuin luullaan, vaan vakava uhka, koska ne leviävät niin helposti!
Jokaisen tulisi varoa sellaista! Asioista perillä olevat kääntyvät kauhuissaan poispäin nähdessään, kuinka kevytmielisesti niissä asioissa toimitaan. Monet henkisyysopin kannattajat yrittävät esitellä ”tietoaan” tietyissä piireissä järjestämällä pöydänliikutuskokeita. Perheen kesken he tekevät hymy huulillaan tai salaperäisesti kuiskien melkein leikin puolelle meneviä kokeita, joissa käytetään kirjaimia ja lasia tai jotakin muuta apuvälinettä. Lasia tai apuvälinettä johdatetaan panemalla kädet kevyesti sen päälle ja liikutetaan eri kirjaimien päällä niin että muodostuu sanoja.
Kaikista sellaisista on hirvittävän nopeasti tullut seurapelejä, ja niihin liittyy naurua, piikittelyä ja joskus kutkuttavaa kauhua.
Niin sitten päivittäin perheiden vanhat ja nuoret naiset istuvat pienen pöydän tai pelkkien pahville kirjoitettujen kirjainten ääressä. Kirjainten täytyy, jos mahdollista, olla vielä tietyllä tavalla piirrettyjä, jotta mieli- kuvitusta ruokkivaa humpuukia varmasti riittää. Kaiken lisäksi humpuuki on täysin tarpeetonta, sillä temppu onnistuisi myös ilman sitä, jos kyseisellä ihmisellä olisi vähänkään taipumuksia. Ja sellaisia ihmisiähän riittää!
Modernin henkisyysopin tutkijat ja okkultististen seurojen johtajat ovat leikistä iloisia, sillä siinähän muodostuu oikeita sanoja ja lauseita, joita pelin pelaaja ei ole tietoisesti eikä tiedostamattaan ajatellut. Hän vakuuttuu, ja okkultismin kannattajajoukko kasvaa.
Okkultististen suuntausten kirjoitukset viittaavat leikkeihin, puhujat puhuvat niiden puolesta, tarvikkeita valmistetaan ja kaupitellaan hölynpölyn edistämiseksi, ja niin melkein koko okkultistinen maailma palvelee ahkerasti pimeyttä, vaikka luulee vakavissaan palvelevansa valoa!
Nämä toimet todistavat jo sinällään täydellisestä tietämättömyydestä, joka tällaisissa okkultistisissa liikkeissä vallitsee! Ne näyttävät, ettei kukaan niiden jäsenistä todellisuudessa ole näkevä! Vastatodisteeksi ei kelpaa se, jos joku silloin tällöin kehittyy ja kasvaa hyväksi meedioksi niistä lähtökohdista käsin. Ei myöskään varsinkaan se oikeampi vaihtoehto, jossa hyvä meedio on hetkeksi saatu alussa vedetyksi mukaan.
Niitä harvoja ihmisiä, jotka on alun perinkin määrätty meedioiksi, suojaa heidän kehityksensä jokaisella askelmalla aivan toisenlainen suoja, eivätkä sellaisesta muut saa nauttia. Suoja toimii kuitenkin vain luonnollisen, oman kehityksen mukana, ilman minkäänlaista keinotekoista apua! Suoja nimittäin piilee itsestään selvästi juuri kaikessa luonnollisessa.
Heti kun mukaan sotketaan vähänkin ulkopuolista apua joko henkilön omien harjoitteiden tai toisen aiheuttaman magneettisen unen tai hypnoosin muodossa, olotilasta tulee luonnoton eikä se enää täysin vastaa luonnollisia lakeja, jotka ainoina pystyvät tarjoamaan suojaa. Kun otetaan huomioon nykyäänkin kaikkialla vallitseva tietämättömyys, kohtalo on sinetöity. Tahto ei voi koskaan korvata taitoa, kun on kyse toimista. Kenenkään ei toisaalta pidä toimia yli taitojensa.
Ei ole tietenkään täysin poissuljettua, että joku sadoista tuhansista vaarallisia pelejä pelaavista on hyvin suojattu ja selviää silloin tällöin rangaistuksetta. Yhtä lailla monelle tulee vain niin pientä vahinkoa, ettei sitä maallisin silmin voi havaita. He huomaavat yhtäkkiä vasta rajan ylitettyään, mitä typeryyksiä ovatkaan tehneet. On kuitenkin paljon niitä, jotka kärsivät myös maallisin mittarein mitattuna selvää vahinkoa, vaikka eivät koko maallisen vaelluksensa aikana tulekaan ymmärtämään, mikä vahingon aiheutti.
Siksi on tarpeen selittää näiden pelien hienojakoinen ja henkinen toiminta. Se on yhtä yksinkertaista kuin kaikki muukin luomakunnassa. Asia ei ole ollenkaan niin monimutkainen kuin monet luulevat, muttei toisaalta niin helppokaan.
Maan nykytila kertoo, että ihmiskunnan tahdosta kaiken materiaalisen vallankahvassa on pimeys. Pimeys on siis kaikessa materiaalisuudessa käytännössä omalla, tutulla maaperällään ja pystyy siksi vaikuttamaan materiassa täysimääräisesti. Se on omassa elementissään ja taistelee tutussa maastossa. Siksi se on tällä hetkellä kaikessa materiassa, siis karkeatekoisuudessa, voitolla valosta.
Siitä seuraa, että pimeyden voima on kaikessa materiassa vahvempi kuin valon voima. Pöydänliikutuksen kaltaisissa peleissä puolestaan ei voi edes puhua valosta tai mistään korkeuksista tulevasta. Voimme korkeintaan puhua huonommasta, siis pimeydestä, ja paremmasta eli hämärästä.
Jos ihminen käyttää leikissään pöytää, lasia tai mitä tahansa karkeatekoista esinettä, hän astuu pimeyden omanaan pitämälle maaperälle. Hän siis lähtökohtaisesti antaa pimeydelle etulyöntiaseman eikä pysty rakentamaan sitä vastaan itselleen suojaa.
Tutkitaanpa spiritististä istuntoa tai pelkkää pöytäseurapeliä ja tarkkaillaan sen henkisiä eli tarkemmin sanottuna hienojakoisia tapahtumia.
Yksi tai useampi ihminen istuu pöydän ääressä, ja tarkoitus on päästä tuonpuoleisessa olevien kanssa pöydän kautta yhteyteen joko niin, että vainajat saisivat aikaan koputusääniä, tai sitten tavallisemmin niin, että he liikuttaisivat pöytää. Ihmiset pyrkivät sitten muodostamaan näistä merkeistä sanoja. Siinä tilanteessa materian kanssa yhteyteen tulee kuitenkin ensisijaisesti pimeä puoli, joka ottaa myös ohjat ilmoitusten antamisessa.
Tuonpuoleisessa olevat käyttävät usein korkeaa puheääntä taitavasti. He pystyvät lukemaan ihmisten ajatukset helposti ja pyrkivät vastaamaan niihin ihmisten toiveiden mukaisesti, mutta vakavissa kysymyksissä tuonpuoleisessa olevat johdattavat ihmiset kuitenkin harhaan. Jos peliä pelataan usein, he yrittävät vähitellen saada ihmiset yhä voimistuvaan valtaansa ja vetää heidät hitaasti mutta varmasti mukanaan alas. Samalla he antavat ovelasti harhaan johdettujen kuitenkin uskoa menevänsä ylöspäin.
Jos äskettäin rajan yli siirtynyt sukulainen tai ystävä pääsee heti alussa tai sopivassa välissä pöydän kautta ääneen, petos on entistä helpompi tehdä. Ihmiset ajattelevat, että juuri kyseinen ystävä siinä ilmoittaa itsestään, ja uskovat sitten, että se on aina hän, kun pöydän kautta tulee viestejä ja niiden lähteeksi annetaan ystävän nimi.
Se ei kuitenkaan ole niin! Ensinnäkin aina valpas pimeys käyttää väärää nimeä taitavasti tehdäkseen harhautuksesta mahdollisimman uskottavan ja herättääkseen kysyjien luottamuksen. Toisekseen pimeys menee jopa niin pitkälle, että ottaa ohjat käsiinsä kesken oikean ystävän lauseen ja päättää sen tahallaan väärin. Silloin tulee näkyviin se vähän tunnettu tosiasia, että yhtenäiseen ja sujuvasti lausuttuun lauseeseen on osallistunut kaksi. Ensin oikea ja ehkä jopa kirkas, puhtaampi ystävä, ja sitten pimeä, pahantahtoinen olento. Kysymyksen asettaja ei huomaa mitään.
Seuraukset on helppo arvata. Peliin uskovaa huijataan, ja hänen uskonsa horjuu. Asian vastustaja hakee pelistä vahvistusta pilkalle ja epäilyksille, joskus jopa voidakseen hyökätä rajusti koko asiaa kohtaan. Tosiasiassa kuitenkin sekä luottaja että vastustaja ovat väärässä, mikä johtuu ainoastaan koko alan yllä lepäävästä tietämättömyydestä.
Kaikella on kuitenkin luonnollinen kulkunsa: vaikka pöydän ääressä olisi kirkas, todellinen ystävä halukkaana täyttämään kysyjän toiveet ja ilmoittamaan itsestään, hänen on väistyttävä, jos pöydän ääreen tunkeutuu myös pimeän puolustaja. Pimeämmällä on nimittäin pöydän välittävänä tekijänä toimimisen ansiosta suurempi voima käytettävissään, koska kaikki materia on tällä hetkellä pimeyden vallassa.
Syypää virheeseen on ihminen, joka valitsee materian ja tekee lähtöasetelmasta alun perinkin epäoikeudenmukaisen. Kaikki tiivis ja painava, siis pimeä, on tiheytensä puolesta lähempänä materiaa kuin kirkas, puhdas ja kevyt, ja sillä on tämän yhteyden ansiosta suuremmat voimat käytössään.
Toisaalta sellainen kirkas taho, joka pystyy vielä viestimään materian kautta, on myös tietyllä tavalla yhtä tiheä kuin materia. Muussa tapauksessa sen ei olisi lainkaan mahdollista olla yhteydessä materiaan ja viestiä sen kautta. Viestiminen vaatii lähtökohtaisesti lähestymään materiaa, jolloin puolestaan tahraamisen riski kasvaa heti, kun yhteys materian kautta pimeään on saatu.
Välttyäkseen tältä vaaralta kirkas osapuoli ei voi tehdä muuta kuin irrottautua materiasta, siis pöydästä tai muusta apuvälineestä, heti kun pimeän puolustaja kurottaa sitä kohti. Siten se saa katkaistuksi yhteyden välittävään tekijään, joka rakentaisi sillan luonnollisen, erottavan ja sitä kautta suojaavan railon ylle.
Tuonpuoleisen on mahdoton estää pöydällä kokeiluja tekevää ihmistä joutumasta alttiiksi alhaisille vaikutteille. Ei hän toisaalta toimintansa perusteella ole tahtonutkaan niiltä suojaan, sillä tietämättömyys laeista ei suojele häntä tässäkään asiassa.
Näin selitetyt tapahtumat valottavat monelle selittämättömäksi jääneitä asioita, ja lukuisat ristiriidat löytävät ratkaisunsa. Toivottavasti myös monet ihmiset luopuvat nyt moisista vaarallisista leikkikaluista!
Samalla aukottomalla tavalla voi selittää myös muiden kokeiden vaarat, jotka ovat vielä paljon suurempia ja voimakkaampia. Jääköön selittäminen kuitenkin tällä erää näihin tavallisimpiin ja levinneimpiin asioihin.
On kuitenkin mainittava vielä yksi vaara. Kyselemisellä ja vastausten ja neuvojen kärttämisellä ihmiset tekevät itsestään hyvin epäitsenäisiä ja riippuvaisia – siis juuri päinvastoin kuin mikä on maallisen vaelluksen tavoite.
Se tie on kaikella tapaa väärä! Se tuo vain tuhoa, ei hyötyä. Se on lattialla ryömimistä niin että joka hetki voi osua iljettävään matokasaan. Se on voimien hukkaamista ja lopulta uupuneena matkan varrelle jäämistä… turhaan!
Tällä ”tutkimusinnolla” aiheutetaan kuitenkin suurta vahinkoa myös tuonpuoleisessa oleville!
Monille pimeyden puolustajille tarjoutuu mahdollisuus ja suorastaan houkutus tehdä pahaa ja uusia syntejä, joita muuten eivät tekisi. Toisia taas pidättelevät nousemasta ylöspäin jatkuvat ajatukset ja toiveet noususta.
Tutkimusta tarkkaillessa se paljastuu usein niin lapsellisen omapäiseksi, niin piittaamattoman egoismin läpitunkemaksi ja toisaalta kömpelöksi, että ei voi kuin kysyä päätään pudistellen: kuinka on ylipäätään mahdollista, että joku haluaa avata kaikille oven paikkaan, jota hän itse ei tunne rahtusen vertaa?
Sekin on väärin, että kaikki tämä tutkiminen tapahtuu julkisesti. Se antaa mielipuolille ja huijareille vapaat kädet ja tekee luottamuksen rakentamisen ihmiskunnalle vaikeaksi.
Niin ei toimita missään muualla. Kaikki nykyään menestyksekkäänä juhlittu tutkimus on etsintävaiheessa tehnyt lukuisia virheosumia. Niitä vain ei kerrottu julkisuuteen! Yleisö väsyy ja menettää vähitellen kiinnostuksensa. Siitä seuraa, että kun totuus vihdoin löytyy, mullistava ja kaikenkattava innostus on jo mennyttä. Ihmiskunta ei saa enää ponnistetuksi itseään riemuitsevaan iloon, joka vakuuttavuudessaan saisi kaikki mukaansa.
Kun teiden vääryys tunnistetaan, ikävistä seurauksista tulee järeitä aseita monien vihollisten käsissä. Viholliset voivat ajan myötä murentaa satojentuhansien ihmisten luottamuksen niin, että ne raukat eivät totuuden valjetessa enää halua tutkia sitä vakain mielin, koska pelkäävät uutta pettymystä! He sulkevat korvansa, vaikka muuten olisivat avanneet ne, ja heittävät siten hukkaan viimeisen mahdollisuuden nousta kohti valoa.
Siten pimeys on saanut uuden voiton! Siitä se saa kiittää tutkijoita, jotka tekivät työn sen puolesta ja ottavat mieluusti ja ylpeinä johtajan aseman modernissa henkisyysopissa!
* Luento “Hypnoosin rikos”, osa II
* Luento: ”Vapahtaja”, osa II