Ihmiset ovat joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta valtavan, kohtalokkaan väärinkäsityksen vallassa!
Jumalan ei tarvitse juosta ihmisten perässä ja anella uskomaan olemassaoloonsa. Hänen palvelijoitaankaan ei lähetetty siksi, että he varoittelisivat jatkuvasti Jumalasta luopumisen vaaroista. Sehän olisi naurettavaa. On Jumalan ylevyyden alentamista ja halventamista ajatella ja odottaa sellaista.
Kyseinen virheellinen käsitys aiheuttaa suurta vahinkoa. Moni harras sielunhoitaja ruokkii sitä omalla toiminnallaan, kun yrittää aidossa rakkaudessaan Jumalaa ja ihmisiä kohtaan käännyttää maallisuuden valinneita ihmisiä, vakuuttaa heidät ja tuoda heidät kirkon piiriin. Siitä seuraa vain, että ihmisen jo valmiiksi aivan riittävän suuri luulo omasta tärkeydestään vahvistuu entisestään. Se luulo saa monet sellaiseen mielenhäiriöön, että heitä on suorastaan pyydettävä pyrkimään hyvään.
Samaa perua on myös ”uskovaisten” valtaosan erikoinen asenne. Se tuottaa enemmänkin kauhistuttavia esimerkkejä kuin esikuvia. Tuhannet ja taas tuhannet tuntevat tiettyä tyydytystä ja ylevyyttä sen perusteella, että uskovat Jumalaan, lukevat rukouksensa niin hartain mielin kuin pystyvät eivätkä vahingoita tahallaan läheisiään.
Tätä ”ylevää oloa” ihmiset pitävät palkkana hyvyydestä, Jumalan kiitoksena heidän kuuliaisuudestaan. He tuntevat olevansa yhtä Jumalan kanssa. Kun he joskus ajattelevat Jumalaa ja oikein värisevät hartaudessaan, se jättää jälkeensä autuuden tunteen. Siitä he nautiskelevat ilomielin.
Nämä uskovaisten laumat kulkevat kuitenkin väärää tietä. He elävät onnellisina itse hankitussa houreessaan. Houre saa heidät tietämättään laskemaan itsensä niiden fariseusten joukkoon, jotka tuovat pienen uhrilahjansa aidon mutta väärän kiitollisuuden vallassa: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sitä ei sanota ääneen eikä varsinaisesti ajatellakaan, mutta ”ylevä tunne” sisimmässä ei ole mitään muuta kuin tämä tiedostamaton kiitosrukous, jonka jo Jeesus ilmoitti vääräksi.
Sisäinen ”ylevyys” ei näissä tapauksissa ole mitään muuta kuin rukouksen tai tietoisten hyvien ajatusten suomaa omassa mielihyvässä piehtarointia. Itseään nöyränä pitävät ovat usein hyvin kaukana oikeasta nöyryydestä! Usein sellaisten uskovien kanssa puhuminen vaatii malttia. Jos pitää omaa autuuttaan varmana, sitä ei saavuta kuuna päivänä! Heidän on paras pitää huoli, etteivät he häviä kokonaan nöyryytenä pitämäänsä henkiseen ylpeyteen.
Monen vielä tällä hetkellä täysin uskonnottoman on aikanaan helpompi päästä Jumalan valtakuntaan kuin näiden teennäisen nöyrien laumojen, jotka pyytämisen sijaan vaativat Jumalaa epäsuorasti palkitsemaan heidän rukouksensa ja hurskaat sanansa. Heidän pyyntönsä ovat vaatimuksia ja koko olemisensa teeskentelyä. Heidät pyyhkäistään Jumalan kasvojen edestä pois kuin akanat. Palkan he kyllä saavat, mutta eivät sellaista kuin luulevat. Heille on oman arvon tietäminen suonut jo riittävästi tyydytystä maan päällä.
Hyvänolontunne katoaa pian heidän astuttuaan hienojakoiseen maailmaan, sillä siellä vallan ottaa täällä vain harvoin aavistuksenomaisia merkkejä itsestään antanut intuitio. Tähän asti etupäässä ajattelemalla muodostettu tunne puolestaan haihtuu olemattomiin.
Sisäinen ja hiljainen niin sanottu nöyrä toive paremmasta ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin vaatimus, vaikka se ilmaistaankin kauniisiin sanoihin verhottuna.
Vaatiminen on kuitenkin röyhkeää. Vain Jumalalla on oikeus vaatia! Ei Kristuskaan tullut viesteineen ihmisten luo pyytämään, vaan varoittamaan ja vaatimaan. Hän kyllä kertoi totuuden, mutta ei heilutellut palkintoa kuulijoiden nenän edessä kannustaakseen heitä parannuksen tekoon. Hän käski vakavamielisiä etsiviä rauhallisesti ja tiukasti: ”Menkää ja tehkää niin!”
Jumala vaatii ihmiskunnalta; ei houkuttele eikä pyydä, ei valita eikä sure. Hän jättää tyynesti kaikki pahat ja jopa epäröivät pimeyden haltuun, jotta korkeuksiin pyrkivät eivät joutuisi enää hyökkäysten kohteeksi. Silloin muut saavat kokea perin pohjin sen, mitä pitävät oikeana, ja huomaavat virheensä!